”Miksi
toi yksi kiusaa?”
"Kuka oli se jota se kiukkuisin kiusasi?"
”Toi
on fiksuin, ja toi yksi on suojelija.”
”Opettaja
antoi köniin. Eihän oikeesti saisi niin tehdä!”
Viisivuotiaan
kanssa teatterissa käyminen on elämys sinänsä. Seitsemän koiraveljeksen ensimmäinen näytös oli täynnä jatkuvaa, analyyttistä reflektointia. Sanavalmiin
teatteriharrastajan tavoin seuralaiseni havainnoi veljesten välisiä suhteita,
kommentoi näiden tekemisiä ja tapahtumien kulkua. Tappelukohtauksesta hän
totesi, että ”Noi kaikki on loistavia”, ja kun nimismies (Markku Köngäs) totesi,
että kaikki voivat oppia kun vain riittävästi harjoittelevat, totesi
asiantuntijamme: ”Niin!”
Asiaankuuluva
ohje saunansa polttaneille veljeksille kuului, että ”Muistakaa sitten sammuttaa
se tuli”, ja kun Hiidenkivellä nukkuvista veljeksistä Simeoni (Jonne
Kaaretkoski) joutui yksin vahtivuoroon, totesi viisivuotias, että ”yksin ei oo
helppo vahtia”.
Kun
äiti loppuaplodien koitettua huusi kiitoksensa näyttelijöille, lapsi kysyi:
”Saiko tässä myös kehua?” Tilannetta ja asianmukaista teatterikäyttäytymistä
havainnoiva kommentti sekin.
Otsikon
kysymyksen, tuleeko tälle jatko-osia, esitti ala-aulassa toinen
juniorikansalainen.
Omat
vihkoon raapustetut muistiinpanoni ovatkin sitten vähemmän analyyttisiä. ”Ihanat
tossut”(puvustus Elina Vasko), ”ryhmäkosinta oli hauska”, ”Paula (Miettinen eli
Timo) on ihana” ja ”Onervakin (Kärkkäinen eli Eero) on ihana.”
Heti
esityksen jälkeen viisivuotias seuralaiseni määritteli, että parhaita olivat jatkuvasti
kisaavat Eero ja Juhani (Marko Syysmaa), ja muita lemppareita pölypallo ja ”se
fiksuin” eli Aapo (Timo Vuento).
Illalla
poikanen oli miettinyt, kuka hän itse olisi, pilkkalaulujen tekijä vai joku
muu. Mietintää oli herättänyt myös ankara opettaja (Helka Periaho), joka löi
koiria hännälle: eihän koiria saa lyödä, johon äiti oli lisännyt, että myöskään
opettaja ei saa lyödä oppilasta. Isän kanssa oli muisteltu Makeasti oravainen
ja Voimalla seitsemän miehen -lauluja, ja äidin kanssa pohdittu, kuka tai mikä oli
tämän lemppari. Omasta kirjahyllystä
löytynyt Mauri Kunnaksen kirja oli kaivettu esiin jo iltapalalle ja sitä olisi
pitänyt alkaa heti lukea.
Nukahtaminen
oli ymmärrettävää kyllä ollut haastavaa, kun taide-elämys pyöri päässä. Teatteriin
jäbä olisi ollut lähdössä uudelleen saman tien, eikä epäilystäkään, minkä näytelmän
hän olisi halunnut katsoa. Kirja taas on ollut viikon ajan iltasatukirjana.
Pojan
innostus muistutti mieleen, miten ihanaa lapsena oli käydä teatterissa.
Esityksen jälkeen piti se aina käydä läpi uudestaan, näytellen. Minä tietysti
sain olla pääroolissa, vanhemmat esittivät muut roolit.
Seitsemän
koiraveljestä herätti eloon aina ajankohtaisen tekstin. Tyypit ovat niin
tunnistettavia: uhooja, nörtti, sukkela ja vilkas härnääjä… Ja kysymykset,
joita teksti nostaa mieleen: häpeä, huonommuus, pilkan kohteeksi joutuminen.
Osaanko, pärjäänkö, miten elää tästä eteenpäin, kun ongelmat kasautuvat.
Somevirrassa
silmiin osui kasiluokkalaisen tekemä uustulkinta Seiska veikka -aiheesta. Millaisen
tulkinnan saunan palo saisi instassa? Millainen on Venlan tinder-profiili?
Ajatus ja toteutus olivat hykerryttäviä, samoin kuin muutama vuosi sitten
ilmestynyt Riina Katajavuoren Wenla Männistö -romaani. Onko Wenlalla ja Latella
jotain säätöä, kenet Jukolan possesta Wenla haluaa vai haluaako ketään?
Jos
viisivuotias haluaa uudelleen teatteriin, kummitustätiä saa pyytää seuraksi.
-Pälvi- Kuva: Rovaniemen teatteri/Kaisa Sirén
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti