sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

"Viisi masista seisoi kaiteella. Silivatiseilaa silivatiseilaa...". Aika hauska masennusnäytelmä kannattaa katsoa!

Pyjama lempipaikallaan sohvalla. Kuva Lapin ylioppilasteatteri.

Muutama vuosi sitten radiosta tuli ohjelmaa masennuksesta. Terveydenhuollon asiantuntija ohjeisti, että masentuneen ”pitää vain reippaasti hakea apua”. Ohje nauratti ja itketti. Teki mieli huutaa, että voi hyvä ihminen, kun siinähän se ongelma just on! Masentuneena sitä harvoin on kovin reipas ja aikaansaapa. Päivävaatteiden päälle pukeminenkinkin voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta.

Lapinylioppilasteatterin Aika hauska masennusnäytelmä (käsikirjoitus ja ohjaus Maiju Saikkonen) vahvistaa ajatusta siitä, että masentuneena maailma muuttuu. Jokainen ”masis” on tietysti omassa maailmassaan, eikä toisen pään sisään pääse – paitsi teatterin katsomossa, ja silloin voi ihmetellä, että vau, tällaistako täällä on! Mutta yhteistä ainakin tämän näytelmän henkilöille on se, että asiat saavat aivan tolkuttomat mittasuhteet, ikäviltä tuntuvat jutut unohdetaan ja lakaistaan maton alle. Niinhän siinä sitten käy, että ongelmat tuppaavat kasaantumaan.

Itse olen tyyppiä ”hukuta huolesi työhön ja tolkuttomaan puuhasteluun tai kirjoittamiseen”, mutta sen verran monta pikkasen vaikeeta hetkeä elämässä on ollut, että masisnäytelmän tragikoominen, välillä kunnolla överiksi vedetty ja silti realistinen huumori iski ihan kunnolla. Mieleen palautui esimerkiksi se hetki lukion kolmannen alussa, kun piilotin repun pohjalle syksyn lukujärjestyksen ja monisteen, jossa kerrottiin, miten kirjoituksiin valmistaudutaan. Takaraivossa jyskytti, että olen varmasti unohtanut käydä jotain kursseja, enkä ikinä mitenkään selviä tästä. Onneksi selvisin, mutta toisinkin olisi voinut käydä – jos ei olisi ollut perhettä, ystäviä, niitä, jotka eivät tee puolesta vaan auttavat hienovaraisesti ja ymmärtäen.

Niin, ne auttajat, terapeutit ja muut (Tuomas Toivainen). Vaihtuvat, välinpitämättömät, vetämättömät, yli-innokkaat, virkaintoiset, ymmärtäväiset. Masisnäytelmän hahmot ovat kaikki nuoria, jollain tavalla irrallaan kaikesta, eikä heillä ole oikein keinoja tai osaamista etsiä apua. Paitsi että on sitten kuitenkin, ja toisistaan he saavat tukea. Mutta riittääkö se?

Minusta tämä on esitys, joka jokaisen pitäisi nähdä, on sitten masentumaan taipuvainen, ”ihan tavallinen oikeaa elämää elävä” kuten päähenkilö Pyjaman (Teri Tsokkinen) Bestis (Kastanja Kumpulainen) tai ylipäänsä tekemisissä ihmisten kanssa. Itse yliopiston opettajana koin kohtuullisen terävän omantunnon piston: muistanko työssäni riittävän usein sen, miten erilaisista tilanteista opiskelijat tulevat, että luennolle tai seminaariin tuleminen voi tuntua mahdottomalta, että kurssin keskeyttämiseen voi olla monta syytä?

Hauskinta aika – tai itse asiassa tosi – hauskassa masennusnäytelmässä ovat laulut. Masisten itsemurha-silivatiseilaa ja humppa humppa hei -rallatukset ovat oivaltavia: ei saa aiheuttaa traumoja rekkakuskeille! Ihan pikkasen vain aattelin tappaa itseni! Itsemurha-aiheella vitsailusta tuli mieleen Miia Tervon ohjaama ihana Aurora-elokuva; jotain samantyyppistä räiskyvyyttä ja mustaa huumoria näen molemmissa, elokuvassa ja näytelmässä. Isojen asioiden kanssa ollaan tekemisissä.

Pyjama näytelmän keskushenkilönä sädehtii kulahtaneesta kotiasustaan huolimatta, ja loppua kohti säihke vain lisääntyy. Häntä on ihan pakko katsoa, ja on ihanaa iloita hänen puolestaan. Lempeän sarkastinen Itsari (Jonne Suopajärvi) on omasta pahasta olostaan huolimatta läsnä muille. Bestiksellä ei taidakaan mennä niin hyvin kuin hän antaa ymmärtää, mutta hän kuten myös Teini (Ruusu-Maria Lappalainen) jäävät arvoituksellisiksi sivuhenkilöiksi. Alussa pelkäsin, että Kitaralle (Sami Pekkala) käy huonosti, ettei hän edes toisten masistajien kanssa saa apua ja tukea ja että hän piiloutuu pelleilyn taakse loppuun asti. Jonkinlainen onnellinen loppu kuitenkin koittaa myös tälle kaltoin kohdellulle tyypille. Sami Pekkala tekee vahvan roolityön, eikä yhtään haittaa se, että (puolisoni sanoja lainaten) ”sillä on Ville Haapasalon ääni”.

Aika hauskan masennusnäytelmän voi nähdä LYTillä vielä keskiviikkona 3.4. ja perjantaina 5.4. Vahva suositus! Kiitos Maiju ja koko työryhmä.

- Pälvi - 

1 kommentti:

  1. Anteeksi tuo väärä nimi, korjasin! Meän Tuomas Toivainen tietysti - aivot sen kyllä tiesivät, mutta käsi kirjoitti sitten ihan muuta...

    VastaaPoista