Arvon mekin ansaitsemme?

Kuin lupauksena kaamoksen päättymisestä pärähti hurmaava Aateliskalenteri ensi-iltaan helmikuun toisena lauantaina. Antaa pimeyden väistyä ja päivän pidentyä. Allekirjoittanut ainakin huomaa kaivanneensa aurinkoa ja valoa kuin kameli kyttyräänsä. 

Kuva: Tatu Kantomaa

Esityksen alkaessa katse lukkiutuu ensimmäisenä herkulliseen puvustukseen. Se tuo värikkyydellään ja runsaudellaan mieleen Ihmemaan Liisan ja hullun hatuntekijän teekutsut. 

Tarinan lähtöasetelma on kutakuinkin seuraava: olipa kerran kartanon rouva ja palvelustyttö, toinen on raskaana ja toinen ei. Loppu onkin historiaa, tai ainakin hulvatonta komediaa.

Vesa-Matti Komosen Gustav von Wahlbergiin ei voi olla rakastumatta. Vaimonsa, tomeran ja toimeliaan Violan (Paula Miettinen) rinnalla elo on varmasti värikästä. Itse asiassa niin värikästä, että hämmentyneenä huomaa unohtaneensa yhden elämänsä suurimmista tapahtumista; aatelisperillisensä alulle saattamisen. Pihalla kuin lumiukko saa siis aivan uuden merkityksen. Vai saako sittenkään? 

Soljuva ja sujuva dialogi tuntuu uskottavalta ja sitä on hauska kuunnella. Meno on ihanan överiä ja silti niin kovin uskottavaa. Mutta kun riisutaan tittelit ja krumeluurit, jää jäljelle perusasia eli ihminen itse ja häntä askarruttavat kysymykset elämästä. Haikaileeko ihminen aina sitä mitä ei voi saada? Onko ihminen roolinsa vanki? Määrittelevätkö elämämme alkumetrit sen lopullisen suunnan?

Kuva: Tatu Kantomaa

Sydämen sivistystä ei voi oppia kirjoista ja moukka voit olla, vaikka etu- ja sukunimesi väliin olisikin ympätty von tai af. Voiko toisten arvostusta ylipäätään ansaita?

Väliajan jälkeen vauhti kiihtyy entisestään. Huomaan miettiväni tämän päivän maailmaa: miten vahvasti ennakkoluulot -ja asenteet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen, tapaan toimia ja kohdella muita? Onko ihmisen perustarve kuulua johonkin, olla osa suurempaa kokonaisuutta? Riitänkö ja kelpaanko tällaisena kuin olen?

Esityksen loppua kohden matkatessa alkaa tempo olla jo suorastaan hengästyttävä. Tunnelma on kuin oopperan loppukohtauksessa, jossa musiikki tihenee ja rummut pauhaavat. Tilanteet vyöryvät verkkokalvoille sellaisella vauhdilla, että katsetta on vaikea keskittää.

Kuva: Tatu Kantomaa

Kunnes yhtäkkiä kaikki on ohi ja katsoja jää haukkomaan henkeään. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

Maailmaa syleilevin teatteriterveisin,
Laura


Ps. Ei tosikoille.