Mikä esityksessä oli mieleenpainuvinta?
Laura: Olen aina ajatellut, että herätäkseen eloon, tanssi tarvitsee musiikin tuekseen. Kymmenen laulua naisesta todistaa luuloni vääräksi. On mielenkiintoista rekisteröidä tanssiaskeleet ja tanssijoiden hengästyminen, kun ne eivät huku musiikin alle. Välillä näyttää kuin liike veisi tanssijaa, eikä toisinpäin. Sykähdyksiä, puhurimaisia pyörteitä, robotinomaista liikehdintää. Tanssi näyttää helpolta ja vaivattomalta, vaikka takana on varmasti valtava määrä harjoitustunteja.
Pälvi: Nautin tanssijoiden ja muusikoiden taitavuudesta läpi koko esityksen, mutta vahvimpana mieleen jäivät Elviran (Elina Raiskinmäki) herkät kasvot, kuulas olemus ja ilmava liikekieli. Helmi Järvensivun tulkitsema Elsa ja Laura Kallaksen kolttatyttö Evida olivat molemmat omalla tavallaan traagisia hahmoja - Elsa oikeutetussa vihassaan, Evida viattomuudessaan.
Esityksen jälkeen mietin jälleen kerran sitä, miten painavinta on se, mitä ei sanota tai näytetä, vaan se, jonka katsoja joutuu itse kuvittelemaan.
 |
| Kuva: Antti Kurola |
Miten tulkitset esityksen lopun - millaiset tunnelmat jäivät päällimmäiseksi?
Pälvi: Väliajan jälkeen tunnelma muuttui hektisemmäksi. Kuka minä olen, mihin kuulun, kenen joukkoon kuulun - vaikka osallistumisen keinot ja joukkovoiman kohteet ovat nykyään erilaiset kuin Suomen itsenäistymisen vuosina, eivät tunne, tekemisen palo ja yhteisvoima ole hävinneet mihinkään. Kuuluuko ääneni, haluaako kukaan kuunnella? Yhdessä huudettu huuto on voimakkaampi kuin yksi ääni, yhteinen laulu on väkevä ja luja.
Loppua kohti toivo lisääntyi. Rauha, seesteisyys, hyväksyminen.
Laura: Väliajan jälkeen palataan nykyaikaan. Elämä on helpompaa, siinä on tietynlaista kepeyttä.
Esitys loppuu kuin varkain. Päällimmäinen tunne on hämmennys. Ymmärsinkö? Tulkitsinko oikein? Mikä on oikein?
Vajaaseen pariin tuntiin mahtuu paljon liikettä ja ääntä. Menkää ja todetkaa itse!
Perjantaiterveisin,
Laura & Pälvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti