Torstai on toivoa täynnä - kurkistus kulisseihin ja Pariisin varpusen tarina

Kun kesällä 2001 vierailin Peré-Lachaisen hautausmaalla Pariisin liepeillä, Edith Piaf ei sanonut minulle juuri mitään. Hautakiven bongasin ja nimi oli tietenkin tuttu, mutta siihen se sitten jäikin.

Nyt, vuosia myöhemmin Pariisin varpunen on tullut tutummaksi niin elokuvissa kuin tänään Rovaniemen teatterin Saivo-näyttämölläkin. 

Näytöstä edelsi Pidetään arki loitolla- tapahtumaviikkoon kuuluva kierros teatterin kulissien takana, joka ainakin minulle on kerta toisensa jälkeen kuin Liisan seikkailu Ihmemaassa.  Pääsimme kurkistamaan muun muassa pukuhuoneisiin, puvustamoon ja tietenkin näyttämölle. Aikamoinen koneisto ja järjestelmällisyys vaaditaan, että esitykset rekvisiittoineen valmistuvat ajallaan. Tiesittekö muuten, että teatterilla työskentelee viitisenkymmentä ihmistä, joista vain murto-osa on näyttelijöitä?

Mutta palatkaamme takaisin illan päähenkilöön.

Miljöönä kellariteatteri Saivo muuntautuu erinomaisesti intiimin pariisilaiskapakan tunnelmaan, jota savu-efektit entisestään syventävät. Vinkistä vaarin ottaneena istumme heti lavan viereen, joka tosin on vain yksi paikka missä näytelmää esitetään. Lasi viiniä, tapaslautanen ja kynttilänvalo saavat hetkessä unohtamaan ulkona vallitsevan räntäsateen. Jäljellä on vain hämyinen kapakka ja kutkuttava odotus tulevasta.

Kuvat: Petri Teppo ja Kaisa Sirén

Pienikokoinen Kirsi Kärnä on ulkoisesti kuin ilmetty Piaf kiharoineen ja punahuulineen. Markku Lukka johdattelee kerronnallaan sujuvasti tarinaa eteenpäin esiintyen Piafin elämässä vilahtelevina miehinä sellaisella tempolla, että heikompaa jo hirvittää. Minna Siitonen tekee huikean työn pianon ja haitarin sarvissa ja ehtiipä hän bassoakin esityksen aikana näppäillä. Musiikki luonnollisesti on esityksen pääosassa ja etenkin ensimmäisellä puoliskolla tuntuu, että laulu hukkuu aavistuksen haitarinsoiton alle.

Kuvat: Petri Teppo ja Kaisa Sirén

Piafin elämä oli traaginen ja se on osin onnistuttu siirtämään myös näyttämölle. Ennen väliaikaa tunnelma on keveämpi, mutta tarina selvästi syvenee toisella puoliskolla. Kärnä laulaa hyvin ja etenkin ranskankieliset tulkinnat menevät luihin ja ytimiin. Tunteen paloa löytyy, mutta sitä mahtuisi traagiseen hahmoon vielä enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan Piaf oli erinomaista sielunhoitoa loskaisena huhtikuun iltana. Eikä tunnelmaa missään nimessä himmentänyt Cafe 21:sen herkulliset tarjoilut.

Ja ei, en kadu mitään.


Perjantaiterveisin,

Laura