Menetin itse tätini viime syksynä ja osin senkin takia Täti
ja minä meni ihon alle. Meidän välimme tosin olivat äärimmäisen lämpimät, samaa ei voi sanoa tarinan päähenkilöistä. Vaikka esityksen kantavia teemoja ovat kuolema ja kuoleminen, ne tuodaan esille tragikomiikalla höystettynä, joka naurattaa enemmän kuin itkettää.
On vain hämyinen vinttihuoneisto ja kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä.
Vuosia on vierinyt ja vettä virrannut. Kysymyksiä ilman vastauksia.
Pirjo Leppäsen paljonpuhuvat ilmeet ja eleet eivät sanoja kaipaa, ne
ovat kuin toinen iho. Välillä unohdan, että kyse on roolihahmosta.
Vastapainona Kari Koivukankaan katkeransuloinen yksinpuhelu. Nyt on aikaa kelata mennyttä, muistella ankeaa lapsuutta ja armotonta aikuisuutta. Kerrankin
on joku, joka keskeyttämättä kuuntelee loputonta vuodatusta. Monologin edetessä
sävy muuttuu pikkuhiljaa aavistuksen pehmeämmäksi. Aivan kuin ääneen sanottuna katkeruus
menettäisi merkitystään ja toivo pyrkisi pinnalle?
Vinttinäyttämö Keron intiimi tunnelma on kuin tehty tällaista
tarinaa varten. Aivan kuin olisit kärpäsenä katossa seuraamassa jännittyneenä kuinka näiden kahden yksinäisen kohtaaminen etenee. Kaappikellon kotoisa naksutus taustalla, valolla ja varjoilla
leikittely, lavasteet, jotka tuovat mieleen omien isovanhempieni kerrostalokodin.
Ja ne
tädin paksut sukkahousut! Vieläköhän sellaisia saa? Muistelen lämmöllä omaa
mummuani pullantuoksuisena kukkamekko päällään ja paksut sukkahousut
jalassaan.
Alun verkkainen ja onnistuneen eleetön tunnelma vaihtuu väliajan
jälkeen toiminnallisempaan. Tulee joulu, uusi vuosi ja kaikki on ennallaan. Vai
onko sittenkään?
Yksinäisyys on julma seuralainen. Toiset se saa
katkeroitumaan, toiset eristäytymään ulkomaailmasta. Loppujen lopuksi tarvitaan vain pieni ele tai teko, joka herättää kauan nukuksissa olleen toivon
paremmasta.
Täti ja minä on ennen kaikkea tarina
inhimillisyydestä. Ja miten hieno tarina
se onkaan!
Ollaan ihmisiä toisillemme,
Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti