Kolme sisarta

Teatteriin asteleminen on aina jollakin tavalla juhlallista. Tummiin pukeutunut nuori mies vastaanottaa takkisi ja toivottaa kohteliaasti antoisaa iltaa. Puheensorina ennen esityksen alkamista on iloista, taustalla soi venäläinen  musiikki, ravintolan tuolien karmeilla on "maatuska-huiveja" ja pöydillä samovaareja.  Jokohan tämä on sitä tsehovilaista tunnelmaa?

Tulee aika astua saliin, paikka löytyy ja mieli on erittäin odottava. Ystäväni kanssa pohdimme tulevaa ja tulemme siihen lopputulokseen, että esitys tulee olemaan joko erittäin hyvä tai sitten otamme ritolat puoliajalla; välimuotoa ei voi olla. Tästä näytelmästä ei luultavastikaan voi sanoa, että "ihan hyvä". 

Valot sammuvat, esirippu nousee ja siellähän ne sisaret seisovat selin yleisöön, vielä tuntemattomina. Näyttämölle tuodaan  lavasteet, joista rakentuu sisarusten koti.

Kaikki alkaa Irinan nimipäivistä ja isän kuoleman muistelusta. Sisarusten luonteet tulevat hyvin esille jo näytelmän alussa.  Eniten äänessä on sisarista vanhin, Olga (Helka Periaho). Hän on opettaja, järjen ääni, ulkoisesti vahva, mutta sisältä kenties heikko. Keskimmäinen sisar, Masa (Eeva Hautala), makoilee divaanillaan ja on olevinaan heikko, mutta niin kaunis. Ja entäs nuorimmainen! Ihana Irina (Malla Ylijurva) kimpoilee avojaloin pitkin näyttämöä täynnä nuoruutta ja elämää! Perheeseen kuuluu myös yksi veli, Andrei (Vesa-Matti Komonen). Veli vaikuttaa sisarusten varjossa kasvaneelta reppanalta lyhyine housunlahkeineen... Liekkö ovat merkkinä oman kehityksen tukahduttamisesta.  

Kuva: Kaisa Sirén

      

Näytelmä etenee monitasoisesti. Sisarten kodissa käy melkoinen trafiikki, toinen tulee ja toinen menee ja joku jää. Repliikit ovat välillä hengästyttävän pitkiä ja ilmeisesti uskollisia alkuperäiselle tekstille. Vaatii keskittymistä seurata tapahtumia ja filosofisia keskusteluja. Kaikilla tuntuu olevan paljon sanottavaa, mutta sanomisista huolimatta elämä valuu ohi ihmisistä. Pitäisi tehdä työtä, pitäisi elää ja pitäisi rakastaa. Näitä aivan samoja asioita pitäisi tehdä tänä päivänäkin yli sata vuotta myöhemmin, mutta edelleen ihmisillä on sama ongelma; konditionaalista ei ole tullut indikatiivia. 

Näytelmän ehdottomasti parhaita ilon pilkahduksia olivat eläväiset aliluutnantit (Timo Vuento ja Jonne Kaaretkoski). Kun pojat loikkasivat esiin, niin venäläinen tunnelma nousi heti muutamalla asteella; balalaikka soi, ripaskan askeleet kopsahtelevat ja laseja kilistellään. Tämänkaltaista slaavilaisuutta olisin ehkä kaivannut enemmänkin filosofointia katkaisemaan.

Kuva: Kaisa Sirén

Väliajalla olimme ystäväni kanssa sitä mieltä, että ennen esityksen alkua käymämme keskustelu oli saanut vastauksen; tämä on hyvä, erittäin hyvä. Otamme siis kahvit ja keskustelumme kääntyy ikään. Yleisöstä suurin osa on varmaan eläkeläisiä, me olemme keski-ikäisinä sieltä nuoremmasta päästä. Ehkäpä suurimmalle osalle ihmisistä teatterin ja ennen kaikkea klassikoiden aika on silloin, kun vuosia on takana tarpeeksi. Näytelmästä tarttunut filosofointi täytyy keskeyttää, kun kello kutsuu takaisin saliin.

Valot sammuvat toistamiseen ja matka jatkuu yhtä intensiivisesti kuin ensimmäiselläkin puoliajalla. Kaipuu Moskovan valoihin ei enää ole ihan yhtä pinnalla ja näytelmän loppupuolella siirrytään kesän valoon. Ristiriitaisia ajatuksia ihmisen mielestä herättää näytelmän alussa pehmeänharmaassa synkkyydessä ilakoiva Irina on näytelmän lopussa synkkä ja hiljainen aikuinen, vaikka ympärillä on kesä ja valo. Miksi ihmisen mieli ei voi olla aina yksinkertainen?

"Tulee aika, jolloin selviää, miksi tämä kaikki tapahtuu, miksi nämä kärsimykset, silloin ei enää ole mitään salaisuuksia, mutta nyt meidän täytyy vain elää -täytyy tehdä työtä, vain tehdä työtä."

Kaikenkaikkiaan näytelmä oli loistava. Näyttelijöistä erityismaininnan ansaitsee Irinaa näytellyt Malla Ylijurva. Hän oli nuoruudellaan täydellinen; pirskahtelevan eläväinen ja toisaalta kasvussaan kärsivä. Puvustus oli onnistunut, erityisesti Masan pitsihihainen mekko oli todella upea!

Kenelle voisin esitystä suositella? En ehkä heille, jotka pitävät kevyestä komediasta ja käyvät teatterissa kerran kymmenessä vuodessa. Näytelmä on todella monitasoinen ja vaatii keskittymistä, mutta yhtä aikaa tunnelma on hyvin viipyilevä. Tapahtumia on paljon, mutta tapahtuu vähän. Suosittelen ihmisille, jotka rakastavat sanoja ja elämää.

Mutta se tsehovilainen tunnelma!  Minulle se on nyt se hetki, kun sisällä hehkuu kynttilöiden liekit, ensi lumi leijuu maahan ja kaikki on hyvin.