Vaikka lähdin Revontuli-teatterista palellen (mitäs en
uskonut kehotusta pitää toppatakki päällä!), jäi Helene-monologista
lämpimänhaikea mieli. Lapin esittävien taiteiden keskus LETKEn tuottama esitys ei ehkä ollut parasta koskaan näkemääni teatteria,
mutta se sai miettimään. Ja mikä parasta, se herätti halun tutustua paremmin
näytelmän päähenkilön elämään ja tietysti myös siitä tehtyihin tulkintoihin.
Ehkä vaikuttavinta esityksessä oli alkukuva: Helka Periaho maalauksen
Helene Schjerfbeckinä, vanhana ja yksinäisenä, raihnaisena naisena. Kiehtovaa
kyllä, hän on samalla sekä kuva, tauluun maalattu hahmo, että kuvan mallina
ollut ihminen, joka eläessään koki monenlaista. Ja viimein: näyttelijä, joka
esittää taiteilijaa, joka maalaa omaa kuvaansa, joka taas…
Vaikka kauppakeskuksen sivuhuoneessa oleva sali on varsin
kalsea, luo se esitykselle yllättäen varsin kiinnostavan tilan. Karu, pelkistetty miljöö ja näyttämö antavat tilaa
tulkinnoille ja katsojan omille ajatuksille ja tunteille. Ja se kylmyys –
ehkä sekin voisi viitata aikaan, jolloin patteria ei saanut tuosta noin vain säädettyä
suuremmalle, jos pikkasen palelsi.
- Pälvi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti