sunnuntai 5. toukokuuta 2019

”Tuleeko tähän uusia jaksoja?” Seitsemän koiraveljestä Rovaniemen teatterissa



”Miksi toi yksi kiusaa?” 
"Kuka oli se jota se kiukkuisin kiusasi?"
”Toi on fiksuin, ja toi yksi on suojelija.”
”Opettaja antoi köniin. Eihän oikeesti saisi niin tehdä!”

Viisivuotiaan kanssa teatterissa käyminen on elämys sinänsä. Seitsemän koiraveljeksen ensimmäinen näytös oli täynnä jatkuvaa, analyyttistä reflektointia. Sanavalmiin teatteriharrastajan tavoin seuralaiseni havainnoi veljesten välisiä suhteita, kommentoi näiden tekemisiä ja tapahtumien kulkua. Tappelukohtauksesta hän totesi, että ”Noi kaikki on loistavia”, ja kun nimismies (Markku Köngäs) totesi, että kaikki voivat oppia kun vain riittävästi harjoittelevat, totesi asiantuntijamme: ”Niin!”

Asiaankuuluva ohje saunansa polttaneille veljeksille kuului, että ”Muistakaa sitten sammuttaa se tuli”, ja kun Hiidenkivellä nukkuvista veljeksistä Simeoni (Jonne Kaaretkoski) joutui yksin vahtivuoroon, totesi viisivuotias, että ”yksin ei oo helppo vahtia”.

Kun äiti loppuaplodien koitettua huusi kiitoksensa näyttelijöille, lapsi kysyi: ”Saiko tässä myös kehua?” Tilannetta ja asianmukaista teatterikäyttäytymistä havainnoiva kommentti sekin.
Otsikon kysymyksen, tuleeko tälle jatko-osia, esitti ala-aulassa toinen juniorikansalainen.

Omat vihkoon raapustetut muistiinpanoni ovatkin sitten vähemmän analyyttisiä. ”Ihanat tossut”(puvustus Elina Vasko), ”ryhmäkosinta oli hauska”, ”Paula (Miettinen eli Timo) on ihana” ja ”Onervakin (Kärkkäinen eli Eero) on ihana.”

Heti esityksen jälkeen viisivuotias seuralaiseni määritteli, että parhaita olivat jatkuvasti kisaavat Eero ja Juhani (Marko Syysmaa), ja muita lemppareita pölypallo ja ”se fiksuin” eli Aapo (Timo Vuento).

Illalla poikanen oli miettinyt, kuka hän itse olisi, pilkkalaulujen tekijä vai joku muu. Mietintää oli herättänyt myös ankara opettaja (Helka Periaho), joka löi koiria hännälle: eihän koiria saa lyödä, johon äiti oli lisännyt, että myöskään opettaja ei saa lyödä oppilasta. Isän kanssa oli muisteltu Makeasti oravainen ja Voimalla seitsemän miehen -lauluja, ja äidin kanssa pohdittu, kuka tai mikä oli tämän lemppari.  Omasta kirjahyllystä löytynyt Mauri Kunnaksen kirja oli kaivettu esiin jo iltapalalle ja sitä olisi pitänyt alkaa heti lukea.

Nukahtaminen oli ymmärrettävää kyllä ollut haastavaa, kun taide-elämys pyöri päässä. Teatteriin jäbä olisi ollut lähdössä uudelleen saman tien, eikä epäilystäkään, minkä näytelmän hän olisi halunnut katsoa. Kirja taas on ollut viikon ajan iltasatukirjana.

Pojan innostus muistutti mieleen, miten ihanaa lapsena oli käydä teatterissa. Esityksen jälkeen piti se aina käydä läpi uudestaan, näytellen. Minä tietysti sain olla pääroolissa, vanhemmat esittivät muut roolit.

Seitsemän koiraveljestä herätti eloon aina ajankohtaisen tekstin. Tyypit ovat niin tunnistettavia: uhooja, nörtti, sukkela ja vilkas härnääjä… Ja kysymykset, joita teksti nostaa mieleen: häpeä, huonommuus, pilkan kohteeksi joutuminen. Osaanko, pärjäänkö, miten elää tästä eteenpäin, kun ongelmat kasautuvat.

Somevirrassa silmiin osui kasiluokkalaisen tekemä uustulkinta Seiska veikka -aiheesta. Millaisen tulkinnan saunan palo saisi instassa? Millainen on Venlan tinder-profiili? Ajatus ja toteutus olivat hykerryttäviä, samoin kuin muutama vuosi sitten ilmestynyt Riina Katajavuoren Wenla Männistö -romaani. Onko Wenlalla ja Latella jotain säätöä, kenet Jukolan possesta Wenla haluaa vai haluaako ketään?

Jos viisivuotias haluaa uudelleen teatteriin, kummitustätiä saa pyytää seuraksi.

-Pälvi-                                       Kuva: Rovaniemen teatteri/Kaisa Sirén

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

"Viisi masista seisoi kaiteella. Silivatiseilaa silivatiseilaa...". Aika hauska masennusnäytelmä kannattaa katsoa!

Pyjama lempipaikallaan sohvalla. Kuva Lapin ylioppilasteatteri.

Muutama vuosi sitten radiosta tuli ohjelmaa masennuksesta. Terveydenhuollon asiantuntija ohjeisti, että masentuneen ”pitää vain reippaasti hakea apua”. Ohje nauratti ja itketti. Teki mieli huutaa, että voi hyvä ihminen, kun siinähän se ongelma just on! Masentuneena sitä harvoin on kovin reipas ja aikaansaapa. Päivävaatteiden päälle pukeminenkinkin voi tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta.

Lapinylioppilasteatterin Aika hauska masennusnäytelmä (käsikirjoitus ja ohjaus Maiju Saikkonen) vahvistaa ajatusta siitä, että masentuneena maailma muuttuu. Jokainen ”masis” on tietysti omassa maailmassaan, eikä toisen pään sisään pääse – paitsi teatterin katsomossa, ja silloin voi ihmetellä, että vau, tällaistako täällä on! Mutta yhteistä ainakin tämän näytelmän henkilöille on se, että asiat saavat aivan tolkuttomat mittasuhteet, ikäviltä tuntuvat jutut unohdetaan ja lakaistaan maton alle. Niinhän siinä sitten käy, että ongelmat tuppaavat kasaantumaan.

Itse olen tyyppiä ”hukuta huolesi työhön ja tolkuttomaan puuhasteluun tai kirjoittamiseen”, mutta sen verran monta pikkasen vaikeeta hetkeä elämässä on ollut, että masisnäytelmän tragikoominen, välillä kunnolla överiksi vedetty ja silti realistinen huumori iski ihan kunnolla. Mieleen palautui esimerkiksi se hetki lukion kolmannen alussa, kun piilotin repun pohjalle syksyn lukujärjestyksen ja monisteen, jossa kerrottiin, miten kirjoituksiin valmistaudutaan. Takaraivossa jyskytti, että olen varmasti unohtanut käydä jotain kursseja, enkä ikinä mitenkään selviä tästä. Onneksi selvisin, mutta toisinkin olisi voinut käydä – jos ei olisi ollut perhettä, ystäviä, niitä, jotka eivät tee puolesta vaan auttavat hienovaraisesti ja ymmärtäen.

Niin, ne auttajat, terapeutit ja muut (Tuomas Toivainen). Vaihtuvat, välinpitämättömät, vetämättömät, yli-innokkaat, virkaintoiset, ymmärtäväiset. Masisnäytelmän hahmot ovat kaikki nuoria, jollain tavalla irrallaan kaikesta, eikä heillä ole oikein keinoja tai osaamista etsiä apua. Paitsi että on sitten kuitenkin, ja toisistaan he saavat tukea. Mutta riittääkö se?

Minusta tämä on esitys, joka jokaisen pitäisi nähdä, on sitten masentumaan taipuvainen, ”ihan tavallinen oikeaa elämää elävä” kuten päähenkilö Pyjaman (Teri Tsokkinen) Bestis (Kastanja Kumpulainen) tai ylipäänsä tekemisissä ihmisten kanssa. Itse yliopiston opettajana koin kohtuullisen terävän omantunnon piston: muistanko työssäni riittävän usein sen, miten erilaisista tilanteista opiskelijat tulevat, että luennolle tai seminaariin tuleminen voi tuntua mahdottomalta, että kurssin keskeyttämiseen voi olla monta syytä?

Hauskinta aika – tai itse asiassa tosi – hauskassa masennusnäytelmässä ovat laulut. Masisten itsemurha-silivatiseilaa ja humppa humppa hei -rallatukset ovat oivaltavia: ei saa aiheuttaa traumoja rekkakuskeille! Ihan pikkasen vain aattelin tappaa itseni! Itsemurha-aiheella vitsailusta tuli mieleen Miia Tervon ohjaama ihana Aurora-elokuva; jotain samantyyppistä räiskyvyyttä ja mustaa huumoria näen molemmissa, elokuvassa ja näytelmässä. Isojen asioiden kanssa ollaan tekemisissä.

Pyjama näytelmän keskushenkilönä sädehtii kulahtaneesta kotiasustaan huolimatta, ja loppua kohti säihke vain lisääntyy. Häntä on ihan pakko katsoa, ja on ihanaa iloita hänen puolestaan. Lempeän sarkastinen Itsari (Jonne Suopajärvi) on omasta pahasta olostaan huolimatta läsnä muille. Bestiksellä ei taidakaan mennä niin hyvin kuin hän antaa ymmärtää, mutta hän kuten myös Teini (Ruusu-Maria Lappalainen) jäävät arvoituksellisiksi sivuhenkilöiksi. Alussa pelkäsin, että Kitaralle (Sami Pekkala) käy huonosti, ettei hän edes toisten masistajien kanssa saa apua ja tukea ja että hän piiloutuu pelleilyn taakse loppuun asti. Jonkinlainen onnellinen loppu kuitenkin koittaa myös tälle kaltoin kohdellulle tyypille. Sami Pekkala tekee vahvan roolityön, eikä yhtään haittaa se, että (puolisoni sanoja lainaten) ”sillä on Ville Haapasalon ääni”.

Aika hauskan masennusnäytelmän voi nähdä LYTillä vielä keskiviikkona 3.4. ja perjantaina 5.4. Vahva suositus! Kiitos Maiju ja koko työryhmä.

- Pälvi -