sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Reidaria etsimässä

Laura Kallas-Herd Reidarina. Kuva: Antti Kurola

Reidar Särestöniemi on niitä ihmisiä, joista jokaisella on oma mielikuvansa ja käsityksensä, oma totuutensa. Tanssiteatteri Rimpparemmin esitys  Looking for Reidar on nimensä mukaisesti luonteeltaan kysyvä, etsivä. Se ei pyri esittämään kokonaiskuvaa tai yhtä lukittua tulkintaa, vaan hahmottelee näkökulmia, tilanteita ja mahdollisia ikkunoita taiteilijan elämään ja hänestä omana aikanaan ja jälkikäteen esitettyyn.

Tanssi- ja liikeilmaisu antaa katsojalle tilaa omille tulkinnoille ja herättää halun tietää ja kysyä lisää.

Laura Kallas-Herdin tulkitsema Reidar on vilkas, elämännälkäinen, intohimoinen ja omanlaisensa jo lapsena. Taiteilija kasvaa mittaansa, etsii rajoja ja ylittää ne kepeästi. Tai kepeästi ja kepeästi – omanlaisuuden, erilaisuuden paino on myös raskas.

Reidar ei asetu kaavoihin: taiteilijan ja kommunistin ei tarvitse olla köyhä, ja liika tekninen tuntemus johtaa formalismiin. Reidar tunsi taiteen traditiot, mutta luo oman tunnistettavan tyylinsä.

Tanssijoiden kehoissa ja liikkeissä ruumiillistuu kuvataiteen perinne. Taiteilijan suuruuden vuodet, joka suuntaan repiminen sekä raastava, palava ja kielletty rakkaus tulevat iholle. Ja se Pohjoisen poikien etelänmatka - se on kerrassaan riemukas!

Itse taisin kuulla Reidarista ensimmäisen kerran 1980-luvulla, kun vanhempien kanssa kävimme katsomassa hänen näyttelynsä Helsingissä, olisiko se ollut Ateneumissa. Silloin lapsen mieleen jäivät vahvat värit, mutta itse miehestä en tiennyt juuri mitään. 

Lappiin muutettuani kuuluisasta kittiläläisestä kertoivat monet tutut, jotka olivat hänet tavanneet. Jonkun lokakuisen baari-illan jälkeen vuonna 2005  köröttelin bussilla Särestöniemeen, ja rakastuin kuuta ulvoviin susiin. Mitä enemmän Reidarista tiedän – tai luulen tietäväni – ja mitä enemmän hänen teoksiaan näen, sitä vaikuttuneempi olen. 

Yksi mahdollisuus nähdä Särestöniemen talviaiheisia teoksia on vielä tänään, sunnuntaina 21.10.18 Korundissa Lumen maa -näyttelyssä. Reidaria talvi ahdisti. Lopulta hän kuitenkin päätti ottaa siltä nirrin. ”Otan talven haltuun, maalaan sen ja myyn”, kertoi Hilkka Liikkanen Lumen maa -näyttelyn kuraattorikierroksella. 

Rimpparemmin esityksessä jäi erityisesti pohdituttamaan se, mitä Reidarille tapahtui ennen ateljeen paloa ja sen jälkeen. Oli pakko kaivaa kirjahyllystä Rosa Liksomin Reitari – yksi tulkinta sekin.

Rimpparemmin esitys tuntuu kehossa ja mielessä vielä viikko sen jälkeen, kun sen näin. Pyörteilevänä liikkeenä, tuulena, vapaana ja vahvana virtana. Kiitos tanssijat ja muu työryhmä, kiitos Jose ja Janne!

Looking for Reidar
Ohjaus: Jose Salo
Käsikirjoitus ja esitysdramaturgia: Janne Rosenvall
Puvustus: Elina Vasko
Ääni, valot, projisointisuunnittelu ja musiikki: Antti Lindholm
Lavalla: Henri Haakana, Atte Herd Laura Kallas-Herd, Anni Pilhjärta, Valtteri Valo, Ulla Väätäinen

tiistai 2. lokakuuta 2018

Iloa ja murhetta Hovinpohjassa

Korvikeorkesteri vauhdissa. Kuva: Petri Teppo, Rovaniemen teatteri

Sota on päättynyt, ystävästä vihollisiksi muuttuneet saksalaiset poistuneet. Kaunis ja vilkas Pohjanhovi on kasa raunioita – mutta raunioiden katveessa elämä jatkuu, musiikki soi ja ihmisten ilot ja murheet ovat yhtä suuria ja pieniä kuin ennenkin.

Ravintola Hovinpohjassa katto vuotaa niin sateella kuin paisteella, orkesteri ja kahvi ovat korviketta, mutta sepä ei menoa haittaa. Karoliina (Minna Siitonen) hallinnoi, johtaa orkesteria ja delegoi tehtäviä, Karoliinan aviomies ja ovimies Onni (Kari Koivukangas) tuntee kylän kulkijat ja osaa passittaa pahapäisimmät juokaleet matkoihinsa. Vaikka sitten pyörän selässä ilman paitaa Hirvaalle; eihän sole matka eikä mikhän.

Onni osaa varoa miinoja, ja humalaspäissään hän yltyy erityisen romanttiseksi. Ulpulla (Kylli Köngäs) on huoli pojastaan Joosesta (Jonne Kaaretkoski), mutta myös omia salaisuuksia.
Sähäkkä Mari (Anniina Piiparinen) on palannut epäonniselta reissultaan saksalaisten matkasta, ja pian Joose alkaa viihtyä keittiön puolella epäilyttävän hyvin.

Esko Janhusen käsikirjoittamaa, Tero Heinämäen ohjaama Hovinpohja-esitystä rytmittävät sota-ajan hitit, jotka Korvike-orkesteri tulkitsee mallikkaasti.  Vaikka biisilista vaikutti etukäteen luettuna vähän kliseiseltäkin, esityksessä kappaleet toimivat ja jokainen esiintyjä toi mukaan omanlaistaan särmää.  

Yleensä tunnistan hyvän musiikkinäytelmän siitä, että jossain vaiheessa alkaa hirveästi tehdä mieli kiivetä mukaan lavalle. Nyt teki.

Janhuselle tyypilliseen tapaan Hovinpohjassa on monia kerroksia ja sävyjä, niin tummia ja syviä kuin heleämpiä ja hilpeitäkin. Rovaniemen tulevalle maineelle avantouinnin mahtikaupunkina, toimivalle teatteritalolle ja kaupunkisuunnittelulle kuittaillaan ihan huolella. Esityksen nähtyään voi myös katsoa uusin silmin Lappia-talon siluettia tai Rovaniemen asemakaavaa.

Hovinpohjan teemat ovat ajattomia. Huonoista päätöksistä saa maksaa, mutta etukäteen ei läheskään aina voi tietää, mikä milloinkin on hyvä, mikä huono valinta. Sodan ja rauhan keskellä tärkeintä on luottamus, välittäminen ja usko tulevaan – ja se rakkaus.


-Pälvi-