Seitsemän sooloa ja kipinöivää taikaa nukketeatterifestareilla

Circus Stradan Herra Stark

Lapin nukketeatteriyhdistys lupasi ennakkomainonnassa, että tämänvuotisilla soolonukketeatterifestareilla nähtäisiin monenlaista: varjoteatteria, esineteatteria, tilataideteoksia…

Näitä kaikkia nähtiin – ja myös ”ihan(an) perinteistä” nukketeatteria. Kun mukana oli vielä yksi ensi-ilta ja kertomus siitä, miten novellista tehdään esitys, oli kattaus täydellinen.

Festarit olivat kuudennet laatuaan. Osa porukasta on ollut mukana talkoilemassa alusta lähtien, minä vasta toista kertaa, mutta kun torstai-iltana kokoonnuimme Wiljamiin järkkäilemään toimistoa kuntoon, tuntui kuin olisi kotiin tullut. Vatsassa tuntui jännityksen kutinaa: millaisia juttuja tämänkertaisista festareista tullaan kertomaan? Ovatko esiintyjät suuren maailman staroja, vai sopeutuvatko he salamannopeasti lappilaiseen rentoon menoon?

Soolofestareihin ovat jo vuosia kuuluneet enkkulakuilla koristellut piparit, ja visuaalinen ilme on muutenkin kotoisan runsas ja värikäs. Wiljamin aulan väritys oli tänäkin vuonna kaukana ”railakkaan suomalaisesta musta-valko-harmaasta”, ja Josen koristelemat piparit saivat jälleen osakseen ansaittua ihailua.

Täydellinen oli kattaus myös festivaalien iltajuhlassa.
Tuo Rocky Road oli ehkä parasta, mitä ikinä olen syönyt.

Visuaalisen ilmeen ja kotoisan-rennon-mukavan tunnelman lisäksi tärkeintä ovat tietysti esitykset, ja ihmiset esitysten takana. Näkemykselliset ohjaukset ja vahvat, karismaattiset esiintyjät olivat tänäkin vuonna festareiden sielu.

Viikonlopun aikana näin neljä esitystä: teatteri Liikutuksen Hallayön, joka pohjautuu Timo K. Mukan novelliin Koiran kuolema, Kalteva Companyn Home is where, Johanna Peltosen Tornin sekä Milla Riskun Circus Stradan. 

Kaikki olivat omalla tavallaan valloittavia.

Jälleen kerran pohdin sitä, miten paljon nukketeatteri – kaikissa muodoissaan – jättää tilaa tulkinnalle ja katsojan ja kuulijan omalle kokemukselle. Etenkin Circus Stradan ja Kalteva Companyn esityksissä yleisöllä oli myös iso rooli esityksen kokonaisuudessa: reaktiot ovat osa tunnelmaa ja tarinaa.

Hallayön käsikirjoittanut näytelmäkirjailija Janne Rosenvall kertoi sunnuntaina, miten novellista syntyi esitys. Kiehtovana lähtökohtaisena haasteena oli se, miten sanankäytön mestarin teoksesta tehdään lähes sanaton soolonukketeatteriesitys. Jose Salo on lavalla yksin sekä itsenään, esiintyjänä, että nukettajana, mikä asettaa toteuttamiselle tietyn reunaehdot. Oli kiinnostavaa kuulla, millaisia valintoja prosessin aikana on tehty; edellisen kerran kuulin Hallayöstä Pohjoisen Kirjailijapäivillä viime keväänä. Silloin esitys oli vasta tekeillä, nyt valmiin esityksen ensi-illan näki kuusikymmenpäinen yleisö. 

Tuomas ja koira. Kuva: Tuomas Korkalo.

Etenkin Hallayössä, mutta myös Home is where -esityksessä toteutui mielestäni se, mistä Rosenvallkin puhui: esityksissä oltiin moraalin ydinkysymysten parissa, mutta moralisoimatta. Kumpikaan esitys ei tarjonnut valmiita vaihtoehtoja, ei opettanut tai valistanut – mutta antoi silti runsaasti ajattelemisen aihetta.

Nukketeatterin lumous vei taas mukanaan. Jotain taikapölyä siinä on – mutta myös syvää ihmisyyttä. 

- Pälvi -