Kapinalliset rivit

Mukaan tarttui luettavaa.

Kieli on monelle ainoa kotimaa. Näin totesi Pohjois-Suomen Kirjailijapäivien avajaisjuhlassa Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö. Juuri kun Sirnön pysäyttävästä ajatuksesta oli ehtinyt toipua, seurasi lisää pohdittavaa. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jyrki Vainosen mukaan taiteilija on aina kapinallinen, erityisesti tämänhetkisessä rahallista menestymistä ja nopeaa julkisuutta arvostavassa kulttuurissa. Kirjallisuus voi saada aikaan muutosta: se ei vain viihdytä, vaan myös haastaa ajattelemaan.  

Avajaispuheiden jälkeen ilta jatkui säkenöivässä seurassa Kauppayhtiöllä. Näiden kohtaamisten ja keskustelujen varassa jaksaa taas pitkään.

Lauantaina pohjoissuomalaiset kirjailijat avasivat näkökulmia kapinallisuuteen. Anu Ojala, juristi ja kirjailija, herätteli yleisöä kysymään, onko meillä enää oikeutta lukea yksityisesti. Ikinä ei voi tietää, missä ja kenen käsissä kaikki meistä kerätty tieto on kymmenen vuoden päästä. Kapinallisuuden ja rohkeuden rajoja koetellaan – niihin törmäävät niin kirjailijat, kustantajat kuin lukijatkin. Toisaalta: jos taiteilija alkaa sensuroida sanomisiaan ja tekemisiään, kuka enää uskaltaa pistää vastaan silloin kun on sen aika?

Pauliina Vanhatalo kertoi analyyttisen koskettavasti kirjailijana olemisen synkemmistä hetkistä ja kirjailijan identiteetistä. Kirjailijan sisäinen kapina voisi olla esimerkiksi sitä, että kieltäytyy sisäistämästä alan ongelmia omiksi puutteiksi kirjailijana. Myyntiluvut ja jatkuva julkisuudessa olo eivät välttämättä kerro siitä, että kirjailija on järjettömän paljon parempi kuin muut – ja vastaavasti se, että kirja jää vaille mediahuomiota ei kerro, että se olisi huono.

Vanhatalon esitys antoi uskoa aloittavalla fiktion kirjoittajalle. Kevään mittaan olen kirjoittajaystävien kanssa pohtinut juuri samoja teemoja joista Vanhatalo puhui: milloin voi alkaa kutsua itseään kirjoittajaksi? Milloin tapahtuu siirtymä kirjoittajasta kirjailijaksi? Tarvitsenko muiden hyväksyntää ja huomiota – vai riittääkö se, että itse nautin kirjoittamisesta? Taiteilijan identiteetin pohdintaa löytyy myös Vanhatalon teoksesta Pitkä valotusaika, jossa valokuvaaja Aarni taistelee omien odotustensa, hyväksynnän ja menestyksen kaipuun ja alemmuuden tunteiden kanssa.

Niillas Holmberg. Kuva: Veikko Vasama.

Lauantai-iltana juhlittiin kaksikymmentävuotiasta Lapin Kirjallisuusseuraa ja julkaistiin Lapillinen-lehden juhlanumero. Tiesittekö, että Lapillinen on johdettu sanasta lapilli, laavasta jähmettynyt siru? Minä en ennen lauantaita tiennyt. En myöskään tiennyt, että saisin esiintyä juhlassa heti Juha Hurmeen jälkeen – aikamoinen mies on hän. Samalla lavalla myöhemmin illalla soittanut ja laulanut Niillas Holmberg sai salissa aikaan lähes meditatiivisen tunnelman. Kuulin Roope Mäenpään kanssa keikkailevaa Holmbergia nyt ensimmäisen kerran. Fanitan!

Sunnuntaina kannatti herätä sen verran aikaisin, että ehti Kaupungintalolle katsomaan ja kuulemaan Jose Salon ja Janne Rosenvallin kertovan syksyllä ensi-iltaan tulevasta, Timo K. Mukan novelliin Koiran kuolema perustuvasta esityksestä Hallayö. Josen ja Jannen esitys oli herkistävä ja kokonainen jo tällaisenaan, ja ainakin tämä yleisö varaili jo lippuja syksylle.

Kirjailijapäivien paras kokemus oli, että tunsin olevani omien seurassa. Vaikka minusta ei koskaan tulisi kirjailijaa, kukaan ei voi estää minua kirjoittamasta, eikä etenkään nauttimasta toisten kirjoittamista teksteistä.