Elämää katvealueella

Viime talvena silmäilin Rovaniemen teatterin tarjontaa ja silmiini osui Martti Suosalon näytös; tuonne on päästävä! No, en päässyt koska näytös oli jo loppuunmyyty. Jatkoin selailua ja toukokuussa olisi tarjolla Kairan kulkijat. Lippuja oli onneksi tarjolla, niin Martin menetys ei enää tuntunut niin murheelliselta, elämäähän ne menetyksetkin ovat.

Niin kuluivat kuukaudet ja koitti toukokuu. Kulttuuri ystäväni kanssa hurautettiin teatterille ja jälleen kerran todettiin yleisön olevan suurelta osin keski-iän taakse jättänyttä. Pohdiskeltiin,  että millainen näytös vetäisi teatteriin ihan uutta yleisöä? Ei keksitty vastausta.  Samat mummot käy katsomassa kaikki ohjelmistossa olevat esitykset komediasta klassikoihin. Ja me taidetaan olla se seuraava mummo-sukupolvi...

Lavalla oli kitara, hanuri, pari pöllin pätkää, puhelin, Kai Lehtinen ja se toinen mies. Ei se toinen mies ollut yhtään huonompi kuin se ensimmäinenkään,  mutta se ensimmäinen vaan tuntui täyttävän koko lavan. Onhan toisilla naisillakin paikkansa, niin miksei toisilla miehilläkin?  Ensimmäinen ja toinen mies olivat siis pääsemässä katvealueelle, vaikka alussa puhelin häiriköikin ystävysten tarinointia.

Keskustelut kumpuilivat juuri siten, kuin ne oikeastikin nuotiolla tekevät. Yksi kertoo tarinoita,  toinen koittaa olla nokkela ja joku voi vain nauttia läsnäolosta. Nyt nautiskelijan osassa oli yleisö, joka nauroi ja taputti juuri oikeissa kohdissa eli käyttäytyi toivotulla tavalla. Itse huomasin kyllä hekottelevani silloin, kun naapurista ei kuulunut mitään. Aiheet risteilivät naisista kalajuttujen kautta lapsiin. Näinhän se menee. Miesten elämän tukipilarit.

Henkilökohtaisesti herkistävin kohta oli Kain tulkinta Yö yhtyeen kappaleesta Hengissä. Se oli niin hieno. Niin pysähdyttävä. Saako sanoa, että sydän tuntui pakahtuvan? Saa, koska muuten sydän olisi jäätä. Musiikki oli erittäin hyvin valittua, ettei sorruttu itkemään murheellista elämää, vaikka nimi-pullolla käytiinkin.

Esitys soljui eteenpäin kuin tukit joessa, puomit pitivät sisällön asemillaan ilman suuria yllätyksiä. Vain elävä tuli ja metsän puiden humina puuttuivat. Kaikki tuntui konstailemattoman aidolta, rehellisen harmaalta. Sitähän se elämä on.

Mikä se katvealue sitten oikein on? Siellä ei ole kuulema kenttää, ei edes Mäntykenttää eli ei vissiin edes radio kuulu. Katvealue voi onneksi olla hyvinkin pieni alue ja saattaa olla hyvinkin lähellä, ettei tarvitse onneksi maailman ääriin lähteä. Katvealueelle varmaan jokainen  joskus kaipaa, niin miehet kuin naisetkin. Ja eipä se varmaan pahitteeksi ole, jos siellä joskus käy yhdessä ne, jotka asuvatkin yhdessä.

Muistuipa mieleeni tarina.

"Tästä on jo aikaa. Usiampi vuosi. Saattaa vain olla kymmenkunta vuotta, silloin oli vielä hanhiakin. Senhän on täytynyt olla elokuun loppua, kun hanhi passiin oltiin lähössä. Silloin sai kaupunkilaiset vielä halavan pyyntiluvan ympärilä oleviin kuntiin. Soli sillon vielä maalaiskunta ja kaupunki. Menimä Ranuan puolele.  Joo, sielä puolelahan se Mätäskaira on. Oli kauhian lämmin ja met olima vielä niin uusia, että olima edellisenä iltana olheet jossaki soittoruokalassa ja tais vähän puhalluttaa. No lähimä kuitenkin hilijalleen kävelemmään. Joku hanhi lenteli mahotomman korkiala, taisivat olla jo etelää kohti menosa. Tulima jonku tekemäle passipaikale ja päätimä jäähä siihen joksiki aikaa kattelemmaan josko se kebnekaiselainen tulisi ampumahollille. En tiiä tuliko, ko met nukahima. Mie heräsin siihen ko alako olla vähän kylymä. Emmä ole sen jäläkeen passisa nukkuneet, mutta uskallampa väittää, että sillä hetkelä olima molemmat onnellisia katvealueella. Emmä lähes, vaan ihan kokonaan. Ja saattoi siellä jokku muukki olla onnellisia.  Ei, ei, ei sielä ollut valonpisaroita tuloillaan, vaan ne hanhet! Varmaan kattoivat onnellisina nukkuvia metästäjiä. "

Mie olen siis nainen eli se ihminen, joka asuu meillä.  En ole huutavaa mallia, mutta insinööri olen.  Käyn säännöllisesti katvealueilla sekä yksin että yhdessä. Näistä ominaisuuksista huolimatta tai ehkä juuri niiden takia, nautin Se, vain elämää -esityksestä aivan suunnattomasti. Jos olisin dramaattisuuteen taipuvainen, niin olisin esityksen jälkeen huutanut "Bravo!", mutta olen vain oman kairani kulkija ja tyydyn sydämessäni olevaan pakahtuvaan onnellisuuden tunteeseen. Kiitos Kai ja Heikki! Olette loistavia, molemmat!