Kun muutin Rovaniemelle, ei Kulmaa enää ollut. Nuoruuteni
kokemukset ”kartsaamisesta” liittyvät lähinnä kaverien luona pikkukaupungeissa
vietettyihin viikonloppuihin, enkä koskaan oikein ymmärtänyt miksi piti istuskella
jonkun kaupan portailla tuntikausia, odottaen että se tietty tyyppi ajaa mopolla
ohi kolmattakymmenettä kertaa. Eihän sieltä kypärän alta edes näkynyt mitään.
| Juke ja Pike. Kuva Rovaniemen teatteri. |
Odotukseni Rovaniemen teatterin Kulma-näytelmää kohtaan
olivat siis ristiriitaiset: olin kuullut siitä hyvää ja vähän vähemmän hyvää.
Miten orientoitua katsomaan näytelmä, joka on jonkun nuoruutta ja jonka
perusajatuksena on se samainen hengailu kadunkulmassa? Musikaali,
teininäytelmä, muistelunäytelmä. Hmm. Vähän myös oli ikävä ”vanhoja”
näyttelijöitä, Lauraa ja Helkaa etenkin, ja jännitti että mitäs nää uudet tyypit osaa.
Onkhan niistä mihinkään.
Kulman kokonaisuus olikin hajanainen. Vähän kaikkea – Romeon
ja Julian eli Juken ja Piken epäsäätyisestä rakkaustarinasta (parvekekohtauskin
oli!) poliittisiin kähinöihin, palopuheisiin, urheilusaavutuksiin, historian
painolastiin, jengitappeluihin. Dramatiikkaa löytyi lähes hikeen asti. Missään
vaiheessa ei oikein selvinnyt, olisko tämä nyt hauskaa vai vakavaa vai mitä;
aina se ei haittaa, nyt tunnetilaa joutui säätelemään niin monesti että lopulta
ei huvittanut enää muuta kuin ajatella että ”jaa, nyt sitten tätä”.
Kulmassa oli kuitenkin myös paljon hyvää: tarkka ja toimiva
bändi ja ensemblelaulu, raikkaita kohtauksia. Tiukimmin näytelmää pitivät
koossa ja mielenkiintoa yllä näyttelijät ja vahvat hahmot: Outi Ikosen ihana
rokkimimmi Pike ja Timo Vuennon vielä rokimpi Juke. Fyysisyys ja karisma. Ah.
Näyttelijyydestä ja näyttelijäntyöstä tarjottiin tuhti
paketti, kun Näyttelijäliiton satavuotisnäytelmä
Fosforinhohtoinen lurjus vieraili Rovaniemellä. Juha Hurmeen käsikirjoittama ja
ohjaama näytelmä kertoo näyttelijä Eero Kilvestä (1878 – 1954), oman
aikansa pätkätyöläisestä. Juha-Pekka Mikkola tekee loistavaa työtä jäyhänä
mutta ammattiinsa intohimoisesti suhtautuvana sivuroolien näyttelijänä.
Miehenä, joka kovasti yrittää mutta ei vain osaa. Näytelmä kolahti monellakin
tasolla: 2000-luvun pätkätyöläinen tunnisti epävarmuuden työn
jatkumisesta, osaamispaineet ja omien odotusten ja todellisuuden ristiriidat. Tärkeimmäksi kuitenkin nousi rakkaus teatteriin. Oma
näkyvyys ja maine ei ole pääosassa. Teatteri on.
Näytelmän jälkeen olisi ollut mahdollisuus keskusteluun
näytelmästä ja näyttelijäntyöstä. Se kiinnosti kyllä, mutta vielä enemmän
houkutti olunen ja jutteluhetki etelästä vierailulla olevan kollegan kanssa.
Juha-Pekka Mikkosen kiintoisasta blogista voi kuitenkin lukea tunnelmia
kiertueelta ja kokemuksia niin Rovaniemen esityksestä kuin keskustelun
teemoistakin.
- Pälvi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti