Maallisten ilojen puutarhassa

Alkuun mainos: Lapin ylioppilasteatterin lyhytnäytelmä Maallisten ilojen puutarhasta on tulossa kaksi lisäesitystä! Menkää nyt ihmeessä katsomaan, kun siihen on vielä mahdollisuus. Miekin menen.

Vivannella ei mene hyvin.

Sitten itse asiaan. Tai melkein asiaan. Yleensä minun ei tarvitse juuri miettiä, mitä blogiin kirjoittaisin; esityksen, näyttelyn tai tapahtuman jälkeen jonkinlainen kokonaiskuva tai perusidea yleensä tulee mieleen viimeistään muutaman päivän kuluttua. Maallisten ilojen puutarhasta en oikein edelleenkään tiedä mitä sanoa. Se oli hyvä, se oli raikas, mutta miten sitä kuvailisi?

Hauskimpia tilanteita näytelmässä ovat ne, joissa selostetaan sosiaalisissa kohtaamisissa ja tilanteissa tapahtuvaa: miten käyttäytyy täydellinen mies taidenäyttelyssä, miten iloa sopii ilmaista, tai mitä ensitreffien aikaan mielessä pyörii. Näissä tilanteissa kiteytyy se, miten aina kannamme mukanamme omaa historiaamme ja kulttuuriamme, sitä miten pitäisi olla ja mitä itseltämme ja muilta odotamme. 

Huvittavuus syntyy sanallistamisesta: vaikka uuden ihmisen kohdatessa miettisi, millainen puoliso tuosta vastapäätä istuvasta tyypistä tulisi ja laittaisimmeko lapsemme Steiner-kouluun vai tavalliseen, näitä ei ehkä vielä ensitreffeillä kannata ottaa puheeksi. Ehkä.

Vahvimmin näytelmästä mieleen jäivät visuaaliset mielikuvat: Mona Huczkowskin esittämä iloinen, viaton ja yksinäinen lapsi telkkarin ääressä huojumassa. Ella Törmikosken ahdistavan vetoava, palasiksi hajoava nainen. Samaan mieheen rakastuneet siskokset ja tilanteen traagisuudesta täysin pihalla oleva lapsi juoksemassa hangessa. Väkeviä hetkiä.

Tämän kirjoitettuani olen entistä varmempi siitä, että tämän näytelmän haluan nähdä uudestaan.

-Pälvi -