Kahvintuskaa ja karaokea - mutta kuka unohti tulitikut?

Ei mennyt kohtaus ihan putkeen. Kuva Rovaniemen teatteri

Kari Väänänen ei päästä näyttelijöitä helpolla. Vai mitä sanotte siitä, että Tulitikkuja lainaamassa -näytelmän aloittaa yksi Suomi-iskelmän historian kamalimmista biiseistä? Jos minut laitettaisiin näyttämölle lämmittelemättömän yleisön eteen laulamaan tuota hirvitystä, todennäköisesti kuolisin häpeästä.

Tässä välissä lienee syytä mainita, että olen tehnyt Con Pollo -yhtyeen kanssa kaksikin keikkaa, joissa lauloimme yleisön suosikki-inhokkikappaleita, toinen toistaan hirveämpiä. Tuo näytelmän aloittava hirvitys kuului niihin, ja sen kohdalla ylittyi myös oma kipukynnykseni. Suhteeni kyseiseen biisiin on siis varsin traumaattinen.

Onneksi näyttelijöistä yksikään ei näyttänyt pahemmin kiusaantuneelta. Hyvin te veditte, olisin voinut todeta parituntisen jälkeen. Vaikka – kuten kriitikot ovat todenneet – esitys todennäköisesti toimisi paremmin pikkujouluyleisölle ja pienellä näyttämöllä, on siinä nytkin hetkensä. Kaiken kohelluksen ja sähellyksen keskeltä löytyy helmiä.

Kirsi Kärnä on napakan mainio ja maaninen kahvintuskaisena naisena. Humalaiset miehet lavalla -teema ei yleensä innosta, mutta kun Samu Stenberg ja Vesku Komonen ottavat kohtauksesta kaiken irti, ei voi muuta kuin nauraa muiden mukana.

Laitosteatterin lakisääteisellä kahvitauolla vitsailu on ehkä kliseistä, mutta kun soppaan lisätään kommentit siitä, miksi yksi aina saa tyhmien poliisien roolit ja toinen joutuu aina tissirooleihin, ainakin minä nautin sisäpiirivitseistä. Juuri näillä jutuilla luodaan siltaa katsojien ja teatterin välille, kun yleisö tempaistaan mukaan tuohon piiriin. Taustalla on tietysti myös se vakavampi puoli: millaisia rooleja esimerkiksi nelikymppisten naisten oletetaan tekevän; saavatko kaikki näyttää kykynsä; onko työssä mielekkyyttä, jos aina joutuu tekemään ne pienet sivuroolit.

Laitosteatterikohtaus selvästi upposi myös vieressäni istuvaan katsojaan – hän lähes putosi penkiltä, eikä naurusta tahtonut tulla loppua millään. Sitä seuratessa alkoi itseäkin hihityttää.

Jos pitäisi valita kohtaus jonka haluaisin nähdä uudelleen, valitsisin sen, jossa Vänän tarkkuus ohjaajana kohtaa täydellisesti näyttelijöiden ammattitaidon ja rytmisen vahvuuden ja tarkkuuden. Kiitos Helka, Marko ja Kirsi. Nautin.

Ja kyllä, vikassa biisissä lauloin mukana. Antaumuksella.

- Pälvi -