Aikuisena tuntuu lähes mahdottomalta löytää tietä siihen
jännittävään sadun maailmaan, jota sanoilla on mahdotonta edes kuvailla ja
jonka lapsena tunsi niin hyvin. Miksi asiat eivät enää tunnu samalta kuin
silloin? Miksi enää ei löydy samaa kihelmöivää, hiukan pelottavaakin kokemusta
siitä ettei tiedä mitä on tulossa? Viisivuotiaana äiti vei minut nukketeatteri
Vihreä Omenan esitykseen. Esityksen jälkeen olisi saanut mennä tutustumaan
lavasteisiin ja jopa lavan taakse. Opas, näyttelijä, pyysi hyppäämään kynnyksen
yli; minä en uskaltanut, palasin takaisin. Tuntematon, pimeä, vieras maailma
pelotti.
Jälkeenpäin tajusin, että näyttelijä pyysi hyppäämään kynnyksen yli siksi, että siitä kohdalta puuttui pari lautaa ja lattia oli pölyinen.
Kuninkaantyttäret siivet -esitys on kaunis pieni tarina. Huomasin
kuitenkin, miten vaikea on irtautua analyyttisen katsojan roolista, olla
kiinnittämättä huomiota rytmiin, roolityöskentelyyn, musiikkiin, laulun
puhtauteen ja muihin esityksellisiin asioihin. Mikä tarinassa on oleellista? Ehkäpä erilaisuuden ymmärtäminen, se, että maailmassa voi olla muutakin kuin mitä
kiireisessä arjessa siinä ajattelemme olevan. Mieleen palautui Hermann Hessen runo
Lasihelmipelissä: ”Kun kerran on – jos heihin uskomista – syvyyteen tähyily
niin vaarallista, pois jääköön kolmas ulottuvuuksista.”
Kukin näkee vain sen
mitä haluaa nähdä, mutta prinsessa saa siipien myötä lintujen tiedon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti