Täti ja minä - ihmisiä kumpikin

Serkku ja minä - tätejä kumpikin - istahdimme vinttinäyttämö Keron katsomoon. Näyttämöllä tyhjä sänky odotti tätiä ja katsomo täyttyi nopeasti. Hetki ennen alkua on aina yhtä kutkuttava, miten kaikki alkaa ja mihin päättyy? Samat kysymykset voi esittää ihan vaan elämälle yleensäkin. Vanha täti on kutsunut luokseen sukulaispoikansa ennen siirtymistä ajasta ikuisuteen. Sukulaispoika tarkentuu sisarenpojaksi, jonka elämä avautuu pieninä palasina. Lapsuus pitää otteessaan vielä aikuisenakin.

Ensimmäinen puoliaika olisi ennakkotietojen mukaan sukulaispoikaa esittävän Kari Koivukankaan monologi, mutta näin ei kyllä ollut; tätiä näyttelevä Pirjo Leppänen kertoi paljon, vaikka vuorosanat olivatkin sanattomia. Koivukankaan sanailua on helppo seurata ja kerronta kulkee sopivalla vauhdilla. Vaihtelevat valot antavat näytelmälle rytmin, tasaisessa valossa tarina olisi irrallisempi.

Ullakkohuoneistosta seurataan myös ulkopuolella olevaa elämää, joka kuuluu ääninä ja kerrontana. On lapsia ja vanhuksia - ehkäpä yhtä yksinäisiä kuin huoneiston sisälläkin elävät.

Toinen puoliaika alkaa joulun vietolla ja täti on edelleen elossa, ehkäpä enemmän kuin ensimmäisellä puoliajalla. Sisarenpojan elämän tarina on edelleen synkkä ja traumainen. Pakostakin alkaa miettiä elämän lyhyyttä ja sisältöä. Katkeruus myrkyttää aivan liian monen  elämää ja tämän tarinan sukulaispojan se vie melkein ennen aikaiseen loppuun.

Näytelmä on kuin elämä; tragediaa ja komediaa vuorotellen. Siinäpä onkin tasapainoilua jokaiselle ihan tarpeeksi, että saa oman elämän tyylilajit tasapainoon. Näytelmä pistelee kyllä pienellä neulalla sieluun, että onko oma elämä sitä mitä tahtoo ja katkeruutta ei kannata missään tilanteessa ruokkia edes pienen pienellä pipetillä. Katkeruus kuolkoon ja elämään tulkoon ilo!

Loppujen lopuksi jää vain yksi kysymys; onko se veri vettä sakeampaa? Sen saa jokainen selvittää näytelmän nähtyään.

Kiitos Kari ja Pirjo; olisitte täyttäneet isommankin näyttämön!