Malja kaikille maailman yksinäisille tädeille

Täti kaunistautuu. Kuva Petri Teppo/Rovaniemen teatteri.

Missä vietät vanhuutesi?

Kenen kanssa vietät viimeiset vuotesi?

Kuunteleeko sinua kukaan? Ja jos kuunteleekin, ymmärtääkö hän mitä ajattelet, tunnet, koet?

Oletko vain ylimääräinen häiriötekijä, jonka kuolemaa sukulaiset odottavat kärsimättömänä?

Jonka ohi maailma ajoi jo kauan sitten. Jonka aika unohti, jätti pitsipeiton alle villamyssy päässä odottamaan.

Odottamaan mitä? Kuolemaa, vai seuraavaa vanukasannosta?

Rovaniemen teatterin Täti ja minä herätti ajattelemaan. Kaikista edellä esittämistäni kysymyksistä voisin korjata sinä-sanat muotoon minä. Missä vietän vanhuuteni? Mitä silloin toivon ja odotan – vai odotanko enää mitään?

Pirjo Leppäsen hienovaraiset ilmeet ja eleet kertovat sanoittakin valtavasti. Tädistä emme paljon tiedä, oikeastaan emme yhtään mitään. Sukulaispoika (Kari Koivukangas) sitten avautuu elämästään rasittavankin paljon – eikä oikeastaan missään vaiheessa muista kiinnostua toisesta ihmisestä, tämän tunteista ja kokemuksista.

Kuunteleminen. Se on niin vaikeaa.

Esitys onnistuu tavoittamaan pysähtyneen ajan tunnun. Kellon tikitys, hitaus, ei-minkään tapahtuminen tuntui rauhoittavalta ja sai kaipaamaan omaankin elämään hetkiä, jolloin vain olisi. Silti en voinut olla miettimättä, miltä tuntuisi, jos elämä olisi täynnä näitä pysähtyneitä hetkiä, jos enää ei olisi muunlaisia.

Omasta ajasta tuskin jaksaisi iloita, jos kaikki aika olisi vain sitä. Jos ei jaksaisi lukea, jos telkkarista tulisi vain ohjelmia joita ei ymmärrä, jos ei huvittaisi tehdä mitään. EI pääsisi itse ulos. Ei tekisi mieli syödä mitään – ei edes kinuskivanukasta.

Miksi silloin pysyttelisi hengissä? Kiusaksi muille, vai ehkä kuitenkin siksi, että jotain – jotain – voisi vielä tapahtua? Uusi ihminen astella kysymättä sisään, asettua taloksi ja täyttää elämän omilla huolillaan ja kertomuksillaan.

”Kualis pois”, kuuluu vanhemman väen small talk -aloitus Pohjanmaalla. Tästäkin huolimatta uskoisin, että meissä jokaisessa asuu loppuun asti pieni uteliaisuus elämää kohtaan, muita ihmisiä kohtaan. Toivon, että minustakin tulee täti, joka pipo päässä ja villasukat jalassa saa pelata korttia ja odottaa, että joku syöttäisi vanukasta.

- Pälvi -