Routakulttuurin kasvatteja Vitus-festivaaleilla

Marraskuussa ei kovin monia iloja ole – ellei niitä sitten lähde etsimään, joko kirjoista, baareista, kavereiden seurasta tai omasta päästään. Yhden taatun marraskuisen ilon kuitenkin tarjoaa Vitus-festivaali, joka nyt järjestettiin seitsemännen kerran. Monesti olen itse ollut työmatkalla juuri tuon viikonlopun; työttömyydessä on se hyvä puoli, että työmatkoja ei ole, ja saan näin ollen nauttia myös kotikaupungin iloista! Nannaa.

Kyllä suomalainen osaa keskustella. Kuva Mette Ylikorva.

Vitus-festarit alkoivat Kauppayhtiön alakerran ”mummolassa” keskustelulla, jonne säntäsin suunnilleen suoraan avannosta. Janne Rosenvallin luotsaaman keskustelun aiheena oli provosoivasti ”Miksi suomalaista kulttuuria ei tarvita?”. Lähtökohtana oli ajatus suomalaisuudesta fiktiivisenä tarinana, joka keksittiin 1800-luvun lopulla, ja jonka rakentamisessa taiteen ja tieteen tekijät olivat aktiivisessa roolissa. Onko tällaista yhtenäiskulttuuria enää olemassa, ja onko suomalaisuus käsitteenä enää mielekäs ja perusteltu? 

Keskustelu polveili suomalaisuuden erilaisista määrittelyistä – oravan katseen muokkaamat, routakulttuurin kasvatit, mies ja pystykorva metsässä, mykkäkoulu on suomalaisen miehen retriitti – lappilaisuuteen. Onko oikeasti rovaniemeläinen, jos ei kaupan myyjän mukaan kuulosta siltä? Onko suomalaisempaa kuin pitkänhuiskea somalimies, joka syksyisenä aamuna lähtee kuuraiseen metsään flanellipaidassa, pystykorva edellä jolkotellen? Ja: mitäpä jos aina ei tarvitsisi määritellä itseään paikan kautta, vaan olisi ensisijaisesti vaikkapa skeittari, kuvataiteilija tai tutkija, ei suomalainen tai lappilainen? 

Lauantaisella Vitus-klubilla tuli moneen kertaan ja monen ihmisen kanssa keskustellessa todettua, että virallista ohjelmaa katsomalla ei voisi päätellä juuri mitään siitä, mitä ilta tuo tullessaan, ja mitä se antaa. ”Esityksiä” on aikamoisen vaatimaton sana kuvaamaan kaikkea sitä mitä klubilla tapahtui – ja mitä ei tapahtunut. Kaikki on tavallaan osa performanssia: kun aikataulu myöhästyy, tulevat yleisön, mukana olevien, reaktiot osaksi illan kulkua.

Kuva: Vitus-festivaalit.

Vielä enemmän yleisöllä oli vastuuta Tessa Astren ja Aila Pricen performanssissa. Mietin vielä seuraavanakin iltana, kuinka pitkälle he olisivat olleet valmiita menemään – ja kuinka pitkälle yleisö. Oma pieni esitys, Con Pollon vuoden 2009 keikkatallennetta ja vuoden 2014 livelaulua yhdistävä Maailman paras levy muuttui omalla kohdallani tahattomaksi itkuperformanssiksi, kun kesällä kuollut ystävä oli läsnä niin vahvasti. Itku tekee joskus hyvää, ja oli myös hienoa huomata, ettei ihminen, hänen voimansa ja energiansa, mihinkään katoa.

Vitus-klubilla saatiin seurata myös live-kritiikkiä, kun Tenka Issakainen kirjoitti illan tapahtumista jatkuvasti muokkautuvaa tekstiä, joka lopuksi luettiin ääneen. Ehkä joskus vielä näemme sekä live-kritiikin että live-kritiikin kritiikin – taiteilijat ja esiintyjät sekä yleisö voisivat kommentoida kriitikon kommentteja.

Kiitos järjestäjät, kiitos mukana olleet!  Oli huippua.

Pälvi