Seitsemän porrasta ja polvitutinat

Noniin! Nyt on mullakin sitten polkaistu koulu kunnolla käyntiin ja tämä teatterikärpänen hyökkäsi taas katsomon puolelle. Mulla onkin pitkä aika viime tekstistä, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Ennen näytöksen alkua istuskelin teatterin aulassa ja odottelin yhtä hulluista teatteri ystävistäni, joka lähti mukaani puolen tunnin varoitus ajalla. Saapumisen ajoitus oli täydellinen ja pääsimme melkein suorilta sisään. Tämän jälkeen meillä oli tietysti klassinen keskustelu, että kumman puolen eturivi, ja mikä paikka on se paras. Päädyttiin sitten istumaan bändistä katsoen vasemman katsomon vasempaan reunaan, sillä molemmat oltiin jo istuttu yksi esitys toisella puolella. vaihteluhan virkistää! (olen silti sitä mieltä, että siellä oikean katsomon keskellä edessä on paras.)

Ensimmäinen ajatus oli, että "no herrajestas". Se musiikki vaan vyöry sieltä. En tiedä teistä muista, mutta mun mielestä tämän näytelmän musiikki oli kyllä itsessäänkin jo aikamoinen elämys.
Seitsemännen portaan enkeli kertoo siis Frankista ja hänen perheestään. Hänen köyhyyden täyttämästä lapsuudestaan, alkoholisoituneesta isästään, joka yrittää saada vauvankin vannomaan, että haluaa kuolla Irlannin puolesta. Epätoivoisesta äidistä, joka teki kaikkensa pitääkseen perheensä hengissä ja edes jotenkuten katon pään päällä, vaikka se vaatisikin yhden seinän pistämistä polttopuiksi. Näytelmä käy läpi Frank McCourtin elämää iloineen ja suruineen ja on kyllä välillä sellaista tunteiden vuoristorataa, että sitä jo miettii voiko näin 16 vuotiaalla olla vaihdevuodet. No vitsivitsi. Tekijöillä näytti olevan hauskaa ja se välittyi kyllä katsomoon!

Harvoin sitä tulee elettyä itse niin mukana tarinassa, että kun on istunut teatterissa lähemmäs kolme tuntia niin toivoisi, että nyt on vaan väliaika ja että kohta on kolmas näytös ja sitten näkee mitä tapahtuu sen jälkeen kun Frank lähtee takaisin Amerikkaan. Mutta ei. Kylläse vaan loppu siihen. Däm.
Tippa linssissä istuneet ja nauraneet katsojat lähtevät narikkaan hakemaan takkejaan kun minä ja ystäväni  taas lähdemme kerjäämään henkilökuntalippuja ja tutkimaan esityskalenterista seuraavaa esitystä mikä päästäisiin katsomaan.

Nauroin, liikutuin ja nauroin lisää. Tästä tuli kyllä nyt uusi suosikkini. Käykää tekin kokemassa.

"Oi Danny boy nyt lähdön aika tullut on,

 kun läpi laakson kutsu kantautuu.

 On kesä mennyt, lehdet puista pudonneet

 ja nuput auenneet pian lakastuu. 

Vaan palaathan kun kesä kaunein kukoistaa?

Kai tienoon peittää vaippa valkoinen? 

On paiste auringon tai päivä pilvinen.

Oi Danny boy sua odotan mä toivoen."

Kuva: Petri Uutela/Rovaniemen teatteri

-Malla