torstai 11. syyskuuta 2014

Mörköjä, karhunkaatajia ja muita Rovaniemi-viikon ihanuuksia

Katumaalausta Karhunkaatajantiellä. Kuva: Pasi Saunavaara
Koska kalenterini Rovaniemi-viikon aikana paukkui punaista, otin varaslähdön ja vierailin vanhempieni ja muun perheen kanssa Arktikumissa jo ennen varsinaisen jokasyksyisen superviikon alkamista. Aloitimme ihanien Auttin neitien parissa: vanhat tutut rovaniemeläisvalokuvaajat ystävineen näyttäytyivät taas uudenlaisessa valossa. Yhdeksänvuotias taas innostui etenkin jääluolasta ja perusnäyttelyn eläimistä. Lintujen, susien ja muiden olentojen ääniä hän jaksoi kuunnella vaikka kuinka pitkään, ja hirveen ison hirven näkemisestä puhuttiin jo edellisenä iltana.  Toinen odottamani näyttely oli "Kauneutta kartalla", joka pitänee katsoa vielä uudestaan. Arktikumissa on niin paljon nähtävää, että edes kahvitauon avulla ei päivässä jaksa kaikkea sulattaa.

Keskiviikkona oli vuorossa Jose Salon ja Mette Ylikorvan tähdittämä monitaiteinen ”Mörkö – ei mitään pelättävää!”. Wiljamin sali oli täynnä monenikäisiä; oikealla puolellani istuva puolivuotias ja vasemmalla puolellani ollut yhdeksänvuotias jaksoivat yhtä lailla seurata esitystä, joskin taisivat kiinnittää huomiota hiukan eri asioihin. Wiljamin sali ei ollut esitykselle paras mahdollinen, ainakaan itse en ihan kaikkea tapahtuvaa ehtinyt havaita ja nähdä. Toivottavasti Mörkö nähdään vielä uudelleen Rovaniemellä.

Teatterin syyssikermä osoitti, että kiinnostava syksy on tulossa. Erityisesti odotan Tiina Lymin käsikirjoittamaa ja Juha Vuorisen ohjaamaa S.O.S. -näytelmää, joka ainakin ensi-iltakuulumisten ja Tenkan kritiikin perusteella on erityisen hyvä, ja ihan pakko nähdä. Myös Rimpparemmin ”Karja arktisessa paratiisissa” oli ennakkomakupalan perusteella hurja ja intensiivinen.
Karhunkaataja. Kuva Pasi Saunavaara

Rovaniemi-viikon huipensivat vanhan kotikatuni Karhunkaatajantien remontinpäättämisjuhlat. Monitaideyhdistys Pisteen teltassa sain pitkästä aikaa laulaa lastenlauluja, Aurinkobaarista sai ihanaa marjapiirakkaa, ja seiskatalon kellarissa näki valokuvia kadun historiasta. Melkein tuli ikävä vanhaan kotiin; Karhunkaatajantie on niitä harvoja katuja, jossa voi aistia kylätunnelmaa keskellä kaupunkia. Pääsin myös, kiitos asunnon nykyisen omistajan, moikkaamaan entistä asuntoani. Parvekkeelta oli edelleen yhtä kiva katsella kadulle, vaikkei niitä koivuja siellä enää olekaan.

Nyt on hyvä suunnata syksyyn! Terassikelien päätyttyä voi livahtaa sisään teatteriin, näyttelyihin tai kirjastoon. Tai vaikka kahvilaan kirjoittamaan tai lukemaan. Pöydällä odottaa - vihdoin - J.P. Ahosen "Lapsus" lukemistaan. Ja viikon päästä on jo nukketeatterifestaritkin - sieltä sitten luvassa seuraavaa postausta!

- Pälvi -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti