Katumaalausta Karhunkaatajantiellä. Kuva: Pasi Saunavaara |
Koska kalenterini Rovaniemi-viikon aikana paukkui punaista,
otin varaslähdön ja vierailin vanhempieni ja muun perheen kanssa Arktikumissa
jo ennen varsinaisen jokasyksyisen superviikon alkamista. Aloitimme ihanien
Auttin neitien parissa: vanhat tutut rovaniemeläisvalokuvaajat ystävineen
näyttäytyivät taas uudenlaisessa valossa. Yhdeksänvuotias taas innostui etenkin
jääluolasta ja perusnäyttelyn eläimistä. Lintujen, susien ja muiden olentojen
ääniä hän jaksoi kuunnella vaikka kuinka pitkään, ja hirveen ison hirven näkemisestä
puhuttiin jo edellisenä iltana. Toinen
odottamani näyttely oli "Kauneutta kartalla", joka pitänee katsoa vielä
uudestaan. Arktikumissa on niin paljon nähtävää, että edes kahvitauon avulla ei
päivässä jaksa kaikkea sulattaa.
Keskiviikkona oli vuorossa Jose Salon ja Mette Ylikorvan
tähdittämä monitaiteinen ”Mörkö – ei mitään pelättävää!”. Wiljamin sali oli
täynnä monenikäisiä; oikealla puolellani istuva puolivuotias ja vasemmalla
puolellani ollut yhdeksänvuotias jaksoivat yhtä lailla seurata esitystä, joskin
taisivat kiinnittää huomiota hiukan eri asioihin. Wiljamin sali ei ollut
esitykselle paras mahdollinen, ainakaan itse en ihan kaikkea tapahtuvaa ehtinyt
havaita ja nähdä. Toivottavasti Mörkö nähdään vielä uudelleen Rovaniemellä.
Teatterin syyssikermä osoitti, että kiinnostava syksy on
tulossa. Erityisesti odotan Tiina Lymin käsikirjoittamaa ja Juha Vuorisen
ohjaamaa S.O.S. -näytelmää, joka ainakin ensi-iltakuulumisten ja Tenkan
kritiikin perusteella on erityisen hyvä, ja ihan pakko nähdä. Myös Rimpparemmin ”Karja arktisessa paratiisissa” oli ennakkomakupalan perusteella hurja ja intensiivinen.
Karhunkaataja. Kuva Pasi Saunavaara |
Rovaniemi-viikon huipensivat vanhan kotikatuni Karhunkaatajantien remontinpäättämisjuhlat. Monitaideyhdistys Pisteen teltassa sain pitkästä aikaa
laulaa lastenlauluja, Aurinkobaarista sai ihanaa marjapiirakkaa, ja seiskatalon
kellarissa näki valokuvia kadun historiasta. Melkein tuli ikävä vanhaan kotiin;
Karhunkaatajantie on niitä harvoja katuja, jossa voi aistia kylätunnelmaa
keskellä kaupunkia. Pääsin myös, kiitos asunnon nykyisen omistajan, moikkaamaan
entistä asuntoani. Parvekkeelta oli edelleen yhtä kiva katsella kadulle, vaikkei niitä koivuja siellä enää olekaan.
Nyt on hyvä suunnata syksyyn! Terassikelien päätyttyä voi
livahtaa sisään teatteriin, näyttelyihin tai kirjastoon. Tai vaikka kahvilaan
kirjoittamaan tai lukemaan. Pöydällä odottaa - vihdoin - J.P. Ahosen "Lapsus" lukemistaan. Ja viikon päästä on jo nukketeatterifestaritkin - sieltä sitten luvassa seuraavaa postausta!
- Pälvi -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti