Totuus on tarua ihmeellisempää - pätkätöitä ja leffafestaria

We were children. Kuva: Skáblagovat, pressikuvat.

Onko arki radikaaleinta? Rovaniemen, Tampereen ja Joensuun teattereiden  yhteistuotanto "Radikaaleinta on arki" houkutteli (ikuista?) akateemista pätkätyöläistä aiheellaan. Tässä vaiheessa täytyy tunnustaa, että joulukuussa, näytelmän ensiesityksen aikaan en ehkä olisi sitä pystynyt katsomaan - aihe oli työttömyysuhan alla olevalle liiankin lähellä. Tammikuussa alkoi taas uusi työpätkä, joten analyyttinen katsominen oli taas mahdollista. Vai oliko? Pystyikö "säännöllisessä pätkätyössä" oleva samastumaan näytelmän tilanteisiin? Kyllä. Ja ei.

Näytelmässä yhdistettiin fiktiivistä ja dokumentaarista materiaalia, ja esittelyssä sitä kuvattiin arkikomediaksi. Itse en tulkinnut sitä komediana; ankeus jäi päällimmäisenä mieleen. Etenkin näytelmän alku oli myös niin paperinmakuinen, että jopa sosiologista jargonia kuulemaan tottunut tutkija alkoi haukotella. Arki ei todellakaan vaikuttanut kovin radikaalilta, tai ainakaan esitystapa ei sitä ollut.

Oli mukana toki hauskojakin pätkiä, kuten raitapaitainen konsultti, joka yritti saada Tuulaa innovoimaan: "Tuula, kuule Tuula, sun pitää nyt vain lähteä innostuneesti mukaan, Tuula!" Ja Tuulaa innosti vain keppijumppa.

Aihe on tärkeä, ajankohtainen ja kiinnostava. Jotenkin ymmärsin sen tarkoituksen kehotuksena lähteä barrikadeille prekariaatin oikeuksia puolustamaan. Taisteluhenkeä luodakseen näytelmä oli kuitenkin turhan pessimistinen.

Tammikuussa vierailin myös Skábmagovat-festivaaleilla Inarissa. Erinäisistä syistä johtuen näin loppujen lopuksi vain pari elokuva/dokumenttisessiota, jotka molemmat olivat kyllä kovin kiinnostavia. "A common experience" ja "We were children" kertoivat Kanadan aboriginaaleista, jotka lähetettiin kouluihin "sivistymään" - ja hyväksikäytettäviksi. Elokuvat loivat ahdistavan kuvan sisäoppilaitosten maailmasta, ja saivat todellakin pohtimaan sitä, miten taiteen avulla voi kertoa vaikeistakin asioista. Silti elokuva myös etäännytti aiheesta ja päähenkilöistä. Sen jälkeen pohdimme pitkään, onko tehokkaampaa se, että asiat näytetään, vai se, että katsoja saa itse kuvitella ja kuvittaa mielessään.

"Nomads of Eastern Chukotka" taas toi paimentolaiset lähes käden ulottuville. Porojen jutaamista on toki ennenkin nähty elokuvissa, mutta silti tämä dokumentti kosketti, ja sai myös hyvälle tuulelle. Ei vähiten palleroisen, vällyihin pakatun lapsukaisen ansiosta; suku jatkuu, elämä jatkuu, vaikeuksista huolimatta! Elokuvassa oli vahvana ajatus siitä, että paimentolaiselämä itsessään on arvokasta, ilman että sitä jatkuvasti verrataan elämään "muualla".