Bloggaaja on viime aikoina ollut kiireinen reilun viikon päästä ensi-iltansa saavan musiikki-tanssi-shown ”Tule sellaisena kuin olet” kanssa, joten kirjoittaminen on hetkeksi jäänyt. Onneksi tämänkertaisen postauksen kohde, Lapin ylioppilasteatterin Tavallinen ihme, esitetään vielä kaksi kertaa – ehdit siis vielä katsomaan tarinaa, jossa on onnellinen loppu. Tai siis onneton. Tai onnellinen. Tai jotain siltä väliltä? Kuka sen päättää?
Tunnustan: katson dekkarista aina ensin lopun. Yleensä myös
muista kirjoista. Jos katson elokuvaa yksin dvd:ltä, useimmiten katson ensin miten
lopussa käy. Rakastan sitä, että näytelmässä on kertoja, joka ensin kertoo
miten lopussa käy – jos loppu on onnellinen.
Tavallinen ihme on satu, mutta se on myös komedia. Koomisen
siitä tekevät ei niinkään tarina itsessään (tyttö ja poika tapaavat mutta eivät
voi saada toisiaan, ja niin edelleen ja niin edelleen), vaan sen absurdit
hahmot. Pasi Hakkion kuningas on niin kertakaikkisen maanisen kahjon hupaisa,
että oli pakko yritä hillitä itseään jottei olisi hihityksellä häirinnyt esiintyjiä
ja muiden katsojien teatterielämystä.
Nähtyäni Tavallisen ihmeen näin unta, jossa keskellä hurjaa
seikkailua yritin katsoa kirjan lopusta, miten meille – minulle, kertojalle, ja
toiselle päähenkilölle – käy. Myrskytuuli kuitenkin sieppasi kirjan matkaansa ennen
kuin ehdin lukea lopun.
Niinpä. Ehkä onkin parempi, ettei loppua tiedä etukäteen.
Lapsena satuihin uskoo: juu, he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Aikuisena alkaa miettiä niin elämän suuria kysymyksiä kuin käytännön ongelmiakin: mitä onnellisena eläminen
oikeastaan tarkoittaa? Kenen onnesta puhutaan? Onko onni samanlaista
prinsessalle ja karhulle?
Pälvi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti