Niin on – tärkeintä on olla aito. Läsnäoleva, toiset
huomioiva, kuunteleva.
Läsnäolo, tai kutsuttakoon sitä sitten vaikka täysillä
tekemiseksi, on viikon aikana noussut esiin monessakin yhteydessä. Olen aina
ollut sitä mieltä, että jos esiintyjä, oli hän sitten näyttelijä, muusikko tai
luennoija, ei ole vakuuttunut omasta asiastaan, ei hän voi vakuuttaa muitakaan.
Ketään ei saa innostettua jos ei itse ole innostunut. Tosin hyvä näyttelijä
pystynee näyttelemään innostunutta; mutta onko katsojan tunne aitoa, jos sen
synnyttää feikattu innostus?
Kokemus ja tunne voi syntyä monella tavalla – tai olla
syntymättä. Viikon kulttuurikokemukseni ovat olleet hyvin eri maailmoista:
Turun Kaupunginteatterin Kui-joen silta, taiteilija Kuutti Lavosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa, oman TAIKA-hankkeemme liiketyöpaja ihanan
Sibeliustalon yläaulassa, ja sokerina pohjalla Rovaniemen teatterin
ensi-illassa ollut Tärkeintä on olla aito. Siinä missä Kuutti Lavosen työt
herkistivät ja herättelivät viehättävän tunkeilemattomasti, Kui-joen silta
jätti täysin kylmäksi. Liiketyöpajassa oma tunne syntyi itsen, oman kehon
kuuntelusta ja tuttujen ihmisten läsnäolosta.
Rovaniemen teatterin enskan
hersyvyys taas syntyi loistavasta tekstistä, visuaalisesta klassisen tyylikkyyden ja
överiksi vetämisen harmoniasta. Sekä tarkasta rytmisyydestä, joka varmasti vielä
esitysten myötä muuttuu varmemmaksi.
Juuri rytmi, elävyys ja läsnäolo olivat ne asiat, jotka
erottavat Kui-joen siltaa ja Tärkeintä on olla aito -näytelmää. Edellinen oli
paikoitellen kohtuullisen hauska, mutta pitkitetyt tai vaihtoehtoisesti täysin
mitäänsanomattomat ja paasaavat vitsit sekä rytmitajun puute
tekivät katsojan olon kiusaantuneeksi. Myönnän: olen rytminipo, niin musiikin
kuin puheen ja liikkeen suhteen. Mutta ihan oikeasti: jos lavalla tanssii
esimerkiksi kahdeksan ammattinäyttelijää, joista osa näyttää siltä että ”mä
tässä nyt vähän vain liikutan jalkoja”, osa tanssii täysillä ja osa tekee jotain
epämääräistä siltä väliltä, haluaako sen katsomisesta maksaa lähes
neljäkymppiä? Vastaus lienee aika helppo.
Valmistautumista. |
Tämän niin sanotun kokemuksen jälkeen olikin suorastaan
helpottunut olo, kun sai seurata Sesilia Kasteisen eli Laura Rämän ja Gwendolyn
Kaunokaista esittävän Helka Periahon huikeaa tennisottelu-kissatappelua.
Etenkin Rämän loistava rytmitaju ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Sesilian
pakonomainen tarve kirjoittaa kaikki tapahtunut ja tapahtuva päiväkirjaansa –
joskin kovin tiivistetyssä muodossa – sai myös aikaan pienen punastumisen
hetken; juuri näinhän itsekin toimin, säilön muistoja tekstiin, tai ainakin
yritän tehdä niin.
Huomenna menen ensimmäiseksi aamulla kirjastoon ja lainaan
Oscar Wilden tekstejä. Ja varaan liput Ylioppilasteatterin uutukaiseen
Tavallinen ihme. Sitten odottelemaan parin viikon päästä olevia Skábmagovat -festareita…
Ylin kuva Petri Uutela/Rovaniemen teatteri, muut kuvat Pälvi Rantala.
VastaaPoistaNäin on. Jos jostain eilisillan teosta pitäisi eritoten mainoa, se on juuri vahva läsnäolo. Kiitos näyttämöllisen tilaratkaisun, näyttelijöillä ei oikeastaan ole muuta nahdollisuutta. No, voihan sitä olla poissa nokan mitastakin, eipä silti. Välillä ja pitkästä aikaa oli mukava nähdä tätäkin lajia. Dialogi on tosiaan rehevää ja käännös soljuu oivallisesti. Kun ensemble urakoi pari lisäesitystä, teoksesta kypsyy eheä, kollektiivinen ja aito iloeämys. Vähän tosin toisenlainen kuin minulle tätä edeltävä, Patriarkka oli. Siinäkin omassa lajissaan huikea teksti.Odotan innolla lytin vetoa ja Paavo-näyttämön Kun vielä muistan -teosta. Ruuhkaa pukkaa. Timo
VastaaPoista