sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Tärkeintä on olla aito

Niin on – tärkeintä on olla aito. Läsnäoleva, toiset huomioiva, kuunteleva. 

Läsnäolo, tai kutsuttakoon sitä sitten vaikka täysillä tekemiseksi, on viikon aikana noussut esiin monessakin yhteydessä. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos esiintyjä, oli hän sitten näyttelijä, muusikko tai luennoija, ei ole vakuuttunut omasta asiastaan, ei hän voi vakuuttaa muitakaan. Ketään ei saa innostettua jos ei itse ole innostunut. Tosin hyvä näyttelijä pystynee näyttelemään innostunutta; mutta onko katsojan tunne aitoa, jos sen synnyttää feikattu innostus?

Kokemus ja tunne voi syntyä monella tavalla – tai olla syntymättä. Viikon kulttuurikokemukseni ovat olleet hyvin eri maailmoista: Turun Kaupunginteatterin Kui-joen silta, taiteilija Kuutti Lavosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa, oman TAIKA-hankkeemme liiketyöpaja ihanan Sibeliustalon yläaulassa, ja sokerina pohjalla Rovaniemen teatterin ensi-illassa ollut Tärkeintä on olla aito. Siinä missä Kuutti Lavosen työt herkistivät ja herättelivät viehättävän tunkeilemattomasti, Kui-joen silta jätti täysin kylmäksi. Liiketyöpajassa oma tunne syntyi itsen, oman kehon kuuntelusta ja tuttujen ihmisten läsnäolosta. 

Rovaniemen teatterin enskan hersyvyys taas syntyi loistavasta tekstistä, visuaalisesta klassisen tyylikkyyden ja överiksi vetämisen harmoniasta. Sekä tarkasta rytmisyydestä, joka varmasti vielä esitysten myötä muuttuu varmemmaksi.

Juuri rytmi, elävyys ja läsnäolo olivat ne asiat, jotka erottavat Kui-joen siltaa ja Tärkeintä on olla aito -näytelmää. Edellinen oli paikoitellen kohtuullisen hauska, mutta pitkitetyt tai vaihtoehtoisesti täysin mitäänsanomattomat ja paasaavat vitsit sekä rytmitajun puute tekivät katsojan olon kiusaantuneeksi. Myönnän: olen rytminipo, niin musiikin kuin puheen ja liikkeen suhteen. Mutta ihan oikeasti: jos lavalla tanssii esimerkiksi kahdeksan ammattinäyttelijää, joista osa näyttää siltä että ”mä tässä nyt vähän vain liikutan jalkoja”, osa tanssii täysillä ja osa tekee jotain epämääräistä siltä väliltä, haluaako sen katsomisesta maksaa lähes neljäkymppiä? Vastaus lienee aika helppo.
Valmistautumista.
Tämän niin sanotun kokemuksen jälkeen olikin suorastaan helpottunut olo, kun sai seurata Sesilia Kasteisen eli Laura Rämän ja Gwendolyn Kaunokaista esittävän Helka Periahon huikeaa tennisottelu-kissatappelua. Etenkin Rämän loistava rytmitaju ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Sesilian pakonomainen tarve kirjoittaa kaikki tapahtunut ja tapahtuva päiväkirjaansa – joskin kovin tiivistetyssä muodossa – sai myös aikaan pienen punastumisen hetken; juuri näinhän itsekin toimin, säilön muistoja tekstiin, tai ainakin yritän tehdä niin.

Huomenna menen ensimmäiseksi aamulla kirjastoon ja lainaan Oscar Wilden tekstejä. Ja varaan liput Ylioppilasteatterin uutukaiseen Tavallinen ihme. Sitten odottelemaan parin viikon päästä olevia Skábmagovat -festareita…

2 kommenttia:

  1. Ylin kuva Petri Uutela/Rovaniemen teatteri, muut kuvat Pälvi Rantala.

    VastaaPoista
  2. Näin on. Jos jostain eilisillan teosta pitäisi eritoten mainoa, se on juuri vahva läsnäolo. Kiitos näyttämöllisen tilaratkaisun, näyttelijöillä ei oikeastaan ole muuta nahdollisuutta. No, voihan sitä olla poissa nokan mitastakin, eipä silti. Välillä ja pitkästä aikaa oli mukava nähdä tätäkin lajia. Dialogi on tosiaan rehevää ja käännös soljuu oivallisesti. Kun ensemble urakoi pari lisäesitystä, teoksesta kypsyy eheä, kollektiivinen ja aito iloeämys. Vähän tosin toisenlainen kuin minulle tätä edeltävä, Patriarkka oli. Siinäkin omassa lajissaan huikea teksti.Odotan innolla lytin vetoa ja Paavo-näyttämön Kun vielä muistan -teosta. Ruuhkaa pukkaa. Timo

    VastaaPoista