Pyhän Vituksen juhlaa

Ninni Korkalo maalaa kaupunkia esiin. Kuva: Liisa Karintaus.

Sysipimeä ilta, vesisade, jäiset jalkakäytävät, kotisohvan lämpö ja telkkarin dekkarisarja… Pitää myöntää, ettei kulttuuritarjonta ihan ensimmäisenä ollut mielessä marraskuisena lauantai-iltana, etenkin kun koko viikon olin pohtinut eri yhteyksissä taidetta työelämän kehittämisessä, työajalla. Pitäisikö oikeasti vielä vapaa-ajallakin harrastaa, eikun analysoida, eikun kuluttaa, eikun nauttia taidetta??

Vitus-festivaalien klubilla Kahvila Kauppayhtiössä kuitenkin oli tarjolla sen verran paljon ja sen verran harvinaisia herkkuja, että pakkohan se oli lähteä. Ja onneksi lähdin. Mitenkäs muuten olisin päässyt jonottamaan Miss Molvanian kanssa vessaan? Tai MulAirin kyytiin, hehkeän lentoemon huomaan? Tai ihailemaan jälleen kerran Sampo Kurpan käsittämätöntä elastisuutta, ilmeikkyyttä ja karismaa? Tai ihmettelemään kuin pikkulapsi, miten Ninni ja Tuomas Korkalo saavat tyhjän pleksin elämään kuvana?

Tanssija Marjo Selin Vitus-festareiden päätösklubilla 10.11.2012. Kuva: Liisa Karintaus.

Illan, miksei koko syksyn, koskettavin hetki oli kuitenkin yllätys. Yllätys tekijälle itselleenkin, niin kuulin jälkeenpäin. Tanssija Marjo Selin ei ”esiintynyt”, hän oli. Oli ja eli tanssin kautta ihmisten läsnäolon, etäisyyden ja kosketuksen vaikeuden. Itse tunsin hetken ajan sen ihmeen, jolloin aika ja ympäristö katoavat, on vain tanssija ja minä, ja jokin maaginen jännite tilassa. 

Nyt, tätä kirjoittaessa, taas huomaan sen vaikeuden, miten kirjoittaa koetusta. Sanotaanko nyt kornisti vaikka näin: vaikka juuri pääsin leuhkimasta, etten koskaan liikutu julkisissa esityksissä, nyt olisin tarvinnut nessua.

Kiitos järjestäjät ja esiintyjät sekä tietysti festareista festarin tekevät ihmiset eli niin sanottu yleisö. En sano että jatkakaa samaan malliin, teemanahan on monimuotoisuus ja ennakoimattomuus. Mutta jatkakaa, joohan?

Ps. Kiitos Petteri Putkiselle ja Liisa Karintaukselle kuvista!