Tanssii prinsessan kanssa

”Parasta oli, kun lopussa sai mennä lavalle tanssimaan prinsessan kanssa.” Näin kommentoivat ekaluokkalaiset seuralaiseni Lapin ylioppilasteatterin Kuninkaantyttären siivet -näytelmän ensi-iltaa. Aikuiskatsojasta taas parasta oli katsoa lasten iloa: - Ihana prinsessakeinu! - Ihanat siivet! - Pöllö on aika pelottava. - Mihin se kuningas meni?

Aikuisena tuntuu lähes mahdottomalta löytää tietä siihen jännittävään sadun maailmaan, jota sanoilla on mahdotonta edes kuvailla ja jonka lapsena tunsi niin hyvin. Miksi asiat eivät enää tunnu samalta kuin silloin? Miksi enää ei löydy samaa kihelmöivää, hiukan pelottavaakin kokemusta siitä ettei tiedä mitä on tulossa? Viisivuotiaana äiti vei minut nukketeatteri Vihreä Omenan esitykseen. Esityksen jälkeen olisi saanut mennä tutustumaan lavasteisiin ja jopa lavan taakse. Opas, näyttelijä, pyysi hyppäämään kynnyksen yli; minä en uskaltanut, palasin takaisin. Tuntematon, pimeä, vieras maailma pelotti.

Jälkeenpäin tajusin, että näyttelijä pyysi hyppäämään kynnyksen yli siksi, että siitä kohdalta puuttui pari lautaa ja lattia oli pölyinen. 

Kuninkaantyttäret siivet -esitys on kaunis pieni tarina. Huomasin kuitenkin, miten vaikea on irtautua analyyttisen katsojan roolista, olla kiinnittämättä huomiota rytmiin, roolityöskentelyyn, musiikkiin, laulun puhtauteen ja muihin esityksellisiin asioihin. Mikä tarinassa on oleellista? Ehkäpä erilaisuuden ymmärtäminen, se, että maailmassa voi olla muutakin kuin mitä kiireisessä arjessa siinä ajattelemme olevan. Mieleen palautui Hermann Hessen runo Lasihelmipelissä: ”Kun kerran on – jos heihin uskomista – syvyyteen tähyily niin vaarallista, pois jääköön kolmas ulottuvuuksista.” 

Kukin näkee vain sen mitä haluaa nähdä, mutta prinsessa saa siipien myötä lintujen tiedon.