Nenäliinaindeksi neljä

Ystäväni kuuluu ihmisiin, joiden on varattava nenäliinapaketti mukaan teatteriin, elokuviin, häihin ja niin edelleen. Nenäliina-indeksi, tai näästyykimittariksikin sitä voisi kutsua, kertookin siitä, montako nessua esityksen aikana kului. Rovaniemen Teatterin Satumaa-musikaalin ensi-illan tauolla jännättiin, riittääkö kolme. Ei riittänyt, päästiin neljään.

Esityksen alkupuoli oli tunteiden tykitystä: pikkuinen Uuno-poika menettää isänsä sodassa, mutta rakastaa musiikkia. Eikä tunteita puutu toisestakaan näytöksestä; aluksi rakkautta, riemua ja naurua riittää, vähitellen värit ja tunnelmat synkkenevät, tango vääristyy tuntemattomaksi ja muodottomaksi.

Kerrottakoon heti alkuun, että yleensä vierastan musikaaleja. Erityisesti ilmaisut tyyliin ”tuntee musiikin sydämessään”, ”musisoida sielunsa pohjasta” tai ”pistetäänkös lauluksi” saavat aikaan kylmiä väreitä. Satumaassa musiikki kuitenkin oli luonteva ja elävä osa tapahtumia, ja etenkin yhteislaulujen aikana kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, tällä kertaa kuitenkin hyvässä mielessä.

Mikä näytelmässä sitten kosketti? Vaikka itselläni ei nenäliinoja kulunut, sai Unton tarina miettimään ihmisen elämää ja etenkin ystävyyden ja muiden ihmissuhteiden häilyvyyttä. Keikkailun ja muusikkohuumorin hulvattomasta maailmasta siirryttiin pikku hiljaa kohti tilannetta, jossa kaverille kirjoitetaan vain jos tarvitaan rahaa. Niin kovin surullista. Ainoa ymmärtäjä on kuollut äiti – ja tämä taas ymmärtää poikaansa liiankin pitkälle, hyväksyen myös ne pahat teot.

Kun nyt mietin, miten itse asettaisin esityksen näästyykiasteikolle, päädyin siihen, että voisin tarjota jokaiselle näytelmän henkilölle paketillisen. Kaikki ovat omalla tavallaan samastuttavia, rakastettavia ja säälittäviäkin. Ota nessu. Ja kaulasta kiinni, hetkeksi.

Ps. Korvamato, se pään sisäinen jukeboksi joka innostuu etenkin iskelmähiteistä, on valinnut uudeksi suosikikseen ”Arpa kohtalon on aina arvaamaton”. Hauskaa viikonloppua sullekin, korvamato.